En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Välillä tunnen itseni vähän onnellisemmaksi, mutta yleensä vain hetkeksi. Jonkun pienen hetken ajan hymyilen onnellisille ajatuksille, mutta pian sen jälkeen muistan taas miten yksinäinen olen.
Ne häät olivat ihanat, en haluaisi samanlaisia itselleni, mutta siellä oli ihanan kotoisa ja lämmin tunnelma. Minulla oli mekko, jossa tunsin itseni kauniiksi. En ole onnistunut vieläkään laihtumaan lähellekään tavoitettani, mutta kiitos fyysisen työni, saatan olla ihan hiukan edes kiinteämpi.
Asuntoasia ei ole vieläkään ratkennut, eli sopivaa asuntoa etsitään yhä. Samalla etsin uutta työpaikkaa. Rakastan nykyistä työtäni ja varsinkin työkavereitani. Tuntuu oudolta, että voi joka päivä jutella ja nauraa ihanien ihmisten kanssa. Silti, kai siksi etten ole tottunut sellaiseen, minusta välillä tuntuu kuin en kuuluisikaan joukkoon. Toivon, että voisimme olla yhteydessä sittenkin, kun vaihdan työpaikkaa. Vaikka pidän tuosta työstä, tiedän etten jaksa sitä talven yli. Kun tulee sateet ja pakkaset, työ jota tehdään paljon myös ulkona muuttuu tosi raskaaksi ja vielä pitkät työmatkat päälle. Koiranikaan ei ansaitse joutua olemaan niin pitkiä aikoja yksin (nythän sillä on äitini seuranaan päivisin, mutta syksyllä taas ei), enkä minä jaksa touhuta sen kanssa tarpeeksi, jos olen joka päivä töiden jälkeen ihan kuollut.
Uskottelen itselleni koko ajan, että olen onnellinen sitten kun... Sitten kun saadaan asunto, sitten kun olen laihtunut, sitten kun saan kirjoitukset hoidettua loppuun, sitten kun löydän uuden työpaikan. En tiedä onko näin, mutta koska otan stressiä kaikista näistä asioista niin kyllä se ainakin halpottaisi saada asioita hoidetuksi. Voisi sitten ainakin kehittää uusia stressin aiheita vanhojen sijaan...
