Losing my mind on a tiny error

Takapakkia.

Ei olisi pitänyt mennä kahdeksi päiväksi porukoille. Siellä on kamalan vaikea olla syömättä. Äiti tekee aina lohta, kun menen sinne. Hän tietää, että olen ihan hulluna loheen. Nykyään minun on paljon helpompaa vastustaa esim. suklaata, kun paistettua lohta... Mikä minua vaivaa.
Joka tapauksessa söin kalaa ensin keskiviikkona illalla ja sitten vielä eilen lisää riisikakkujen päällä.
Lopulta päätin, että kun kerran olen jo mussuttanut kaikenlaista, voin samantien pitää boostauspäivän pitkästä aikaa. Hain sitten kaupasta kotiin illaksi karkkia ja nachoja. Uskokaa tai älkää, jokin aika sitten söin yhteen menoon kokonaisen nachopussin ja koko Wiener Nougat- suklaarasian kerralla. Tulihan siitä ähky ja paha olo, mutta aika vaivatta ne silti upposivat!
Eilen söin 200 g karkkia ja reilu 100 g nachoja ja en vain saanut enempää alas. Heitin sitten surutta loput roskikseen ja loppuiltana en sitten paria näkkäriä lukuunottamatta enää syönytkään mitään.
Suolaa tuli kyllä varsinkin eilen syötyä ihan kamalasti. Tykkään suolaisesta kalasta ja lisään aina riisikakkuihin ja nachoihin suolaa. Tosi terveellistä!
Ja kyllä huomaa, että suolaa on tullut vedettyä, koska turvottaa ja paino noussut 50.5.

Tänään on nestepäivä. Minulla on huomenna ja ylihuomenna tärkeää menoa, enkä haluaisin pursuta uusista housuistani. Löysin yhdet kivat housut (kokoa 32, mutta Espritin koot on minusta isoja, joten koko 34 on kyllä lähempänä totuutta), mutta eivät nekään kivoilta näytä, jos ne kiristää ja maha on turvoksissa!
Tänään on tehty jo yksi 1,5 tunnin koiralenkki ja koitan jaksaa vielä toisen samanlaisen + vatsoja...
Nyt pitää tsempata, pitää saada tarpeeksi painoa pois ennen joulua, etten sitten muutamassa päivässä porukoilla liho 60-kiloiseksi! Onneksi on koirat, niin ei ihan voi moneksi päiväksi majoittautua sohvan nurkkaan mussuttamaan herkkuja, vaan saa väkisinkin edes jotain liikuntaa juhlapäivinäkin!

Just be true to who you are

Paino  49.1.

Tunnen yhä itseni jättiläiseksi. Tavoitepainooni on matkaa 1.1 kg ja en ole yhtään tyytyväinen.
Vatsa tuntuu yhä ihan liian isolta ja löllöltä, vaikka teen joka päivä vatsalihaksia sen minkä jaksan. Ilmeisesti kuitenkin teen niitä liian vähän, kun tuloksia ei vieläkään selkeästi näe. Päätin, että otan uudeksi tavoitteeksi 46 kg. Luulen, että se voisi olla sopiva minulle.
Epäilyttää vähän tuo vaakakin. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun se valehtelisi. Toisaalta siihen on ihan hetki sitten vaihdettu paristot. Pitäisi varmaan olla 10 vaakaa ja punnita niillä kaikilla joka kerta. Huomenna menen porukoille, joten punnitsen siellä heidän vaa'allaan. Tosin heidän vaakansa ilmoittaa painon aina vähän yläkanttiin, mutta parempi niin!
Olisi ihanaa päästä 46 kg vielä ennen joulua.

Tänään pitäisi mennä käymään keskustassa ostamassa housut. Tarvitsen viikonlopuksi siistit housut yhteen juttuun. Ei yhtään huvittaisi shoppailla, varsinkaan housuja! Minulla on suorastaan traumoja housujen ostosta. Kaikki varmaan tietävät sen tunteen, kun yrittää hiki hatussa kiskoa liian pieniä housuja jalkaansa ja tuntuu, ettei mitään istuvia housuja löydy. Se on vaan niin hirveä tunne. Ja varsinkin tällaisessa tilanteessa, kun oikeasti tarvitsee ne housut! No, pitää toivoa parasta, että löytyisivät heti ekasta kaupasta.

It's ok not to be ok

Paino tänään 49.9.

Pidin noin viikon paaston ja join vain vettä ja karpalomehua, sekä muutaman hedelmäsmoothien. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut taas syömään, ensiksi vain vähän banaania ja riisikakkua.
Toivon, että pääsisin 48 alle ennen joulua. Sitten voisin antaa itselleni luvan syödä jotain herkkuakin.

Eilen kävin kampaamossa. Olen onnellinen, että olen löytänyt hyvän kampaajan, kehen luotan. On kiva käydä kampaajalla, joka tietää mikä minulle sopii ja mikä ei. Olen aina tosi tyytyväinen lopputulokseen.

Tänään sen sijaan pitäisi mennä taan pitkästä aikaa hammaslääkäriin, kun yksi hammas alkoi taas kiukutella. Kamala paniikki...

Ihanaa, kun on tullut kunnon talvi. Koiratkin ovat innoissaan ja itselle on helpompaa, kun ei tarvitse joka lenkin jälkeen pestä ja kuivailla kuratassuja.
Sen sijaan kun olen muutenkin ihan jäässä koko ajan, niin kovat pakkaset eivät sitä asiaa yhtään helpota. Sisälläkin olen koko ajan usean vaatekerroksen ja paksun peiton alla. Ulos mennessä vaan lisää vaatetta päälle ja paksut ulkovaatteet vielä lisäksi. Silti olen ihan hypotermiassa joka kerta.
Olisi ihanaa joulun jälkeen lähteä jonnekin lämpöiseen pariksi kuukaudeksi lämmittelemään ja sulattamaan tätä koko kehon vallannutta kylmyyttä. Minun tilanteessani se vain taitaa olla mahdotonta...
Tänäänkin aamulenkillä olin niin jäässä, että jännitin koko vartaloani ja lopulta verenkierto niskassa jumitti ja silmissä vain sumeni. Tuli tosi häijy olo. Nyt kyyhötän taas peiton alla lämmittelemässä, jotta olo vähän paranisi ja voisin mennä kuumaan suihkuun.

What I mean is I need the good things

 Paino tänään 50.6.

Se, joka väittää, että painon putoaminen sairastuttaa vain enemmän on pakosti väärässä. Tänään aamulenkillä askel oli tosi kevyt ja mieli korkeammalla, kuin aikoihin, vaikka toki fyysisesti väsyttääkin.
Paino jumitti muutaman päivän 51.1:ssä ja ajattelin tulevani hulluksi, jos ei pian päästäisi 50:n puolelle. Aloin jo miettiä jotain boostauspäivää, mutta onneksi voin vielä siirtää sitä. Haluan pitää boostauksen sitten, kun paino alkaa nelosella. Siihen asti on pakko sinnitellä.

Vaa'an lukema piristi mieltä, mutta muuten sama paska jatkuu. Tuntuu kuin repeäisin kappaleiksi. En enää tiedä mitä haluan, vai haluanko mitään. Paitsi laihtua.
Olen asunut nyt jonkun aikaa vanhemmillani. Ahdistaa, kun maksamme kallista vuokraa omasta kämpästäni, vaikka lorvin täällä. Äidin mielestä vaan on turvallisempaa, että olen täällä, koska olen niin epävakaa, enkä nyt käy edes mielenterveyspolilla.
Ainoa hyvä asia täällä on se, että kauppaan on yli kilometrin matka. Sinne ei tule juostua missä tahansa käteen osuneissa vaatteissa hetken mielijohteesta, niin kuin omassa kodissani.
Kaikki muu sitten ahdistaakin sitäkin enmmän. Tuntuu, että olen täällä vain vaivaksi ja tiellä. Kulutan vain vettä ja sähköä ja sohvaa, en tee mitään hyödyllistä ja pilaan vanhempieni päivän kiukuttelemalla.
Ahdistaa, kun ympärillä on ihmisiä, mutta toisaalta tulin tänne alunperin siksi, että ahdistuin kotona yksinäisyydessä.
Äiti sanoi, että voisin miettiä tänne pysyvästi muuttamista. Tai ei pysyvästi, mutta siksi aikaa, että asiat vähän paranisivat. Mutta sekin tuntuu mahdottomalta vaihtoehdolta. Saan paniikin jo nyt, kun ajattelen tilannetta, ettei minulla olisi paikkaa minne paeta, kun en vain jaksa nähdä yhtäkään ihmistä. Enkä selviäisi tavaroiden pakkaamisesta ja muutosta. Joku muu joutuisi tekemään sen puolestani, enkä halua kenenkään koskevan minun tavaroihini. Sitä paitsi eivät ne kaikki huonekalut ja muut tänne mahtuisi ja siitäkin syntyisi hirveä stressi, että mitä niille nyt tehdään.
Ei auta muu kuin toivoa, että saisin toimeentulotukea. Äiti lupasi tänään soittaa asiasta...

I hate to be me

Näin viime yönä unta, että äiti oli ostanut minulle karkkipussin. Olin sekä innoissani, että kauhuissani. Pyörittelin irtokarkkipussin sisältöä ja mietin, kuinka paljon lihoisin niistä kymmenestä karkista. Sitten äiti sanoi, että kaikki leivät leipälaatikossa ovat gluteenittomia. Menin katsomaan ja laatikko oli täynnä mitä tuoksuvampia ja pehmeämpiä leipiä ja sämpylöitä. Nauroin, että nuo ei ole gluteenitonta nähneetkään, mutta äiti kivenkovaa väitti moneen kertaan tarkastaneensa asian. Jostain syystä minun ei silti yhtään tehnyt mieli edes maistaa yhtäkään leipää. Onneksi pian jo heräsin unestani. En kestä ruokaunia...

Aamulla paino oli 51.5 eli -400g siitä mitä se on ollut kolme päivää. Luojan kiitos vihdoin miinusta. Jotenkin kuvittelen, että alle 50:een pääseminen tuo minulle jonkinlaisen turvapaikan. En vain voi enää sietää 5:lla alkavia lukuja! Oikeastaan 48 olisi vielä parempi, koska siinä olisi enemmän "varaa", kuin jossain 49.9:ssä, missä pienikin turvotus nostaa 50:n väärälle puolelle.

Viime viikonloppuna siskoni kävi täällä. Vihaan sitä, miten aina vertailen itseäni muihin ihmisiin. Etsin netistä näyttelijöiden ja mallien pituuksia ja painoja, vertaan painoindeksejä omaani ja kirjaan tavoitteitani siitä, keiden kanssa haluaisin olla samankokoinen. Nykyään huomaan vertailevani itseäni myös siskooni. Tuijotan salaa hänen jalkojaan, vatsaa ja käsivarsia. Ihan pakolla minulla on enemmän löysää joka puolella. Olemme saman pituisia, mutta hän on minua miljoona kertaa urheilullisempi. Siinä missä minä kiroan ulkoiluttaessani koiria räntäsateessa hän käy salilla ja jumpassa monta kertaa viikossa. Hänellä on kokopäivätyö, poikaystävä, paljon ystäviä ja häntä pyydetään milloin kahville, milloin leffaan tai shoppailemaan. Hän on kaunis ja kaikki pitävät hänestä. Hänen rinnallaan olen vain naurettava ja epäonnistunut kasa romua. Minä en ehkä ikinä pääse samanlaiseen tilanteeseen. Siksi kuvittelen, että olisin edes vähän helpommin hyväksyttävä, jos olisin pieni ja laiha. Veisin vähemmän tilaa ja vähemmän ääntä.

Forget it all again

Anteeksi pitkä blogihiljaisuus.
On monet kerrat ollut sellainen fiilis, että haluaisin kirjoittaa blogiini, mutta sitten taas tullut jostain syystä muihin aatoksiin...

Olisi ihanaa kertoa, että minulla menee nyt hyvin, mutta niin ei ole. En tiedä meneekö minulla yhtään paremmin, tai edes yhtä hyvin, kuin viimeksi kun olen postannut.
Ehkä paremmin, koska paino on taas laskusuunnassa, mutta muuten huonommin pääni sisällä. Olen todella väsynyt ja ahdistunut koko ajan. Joudun keräämään kaiken päättäväisyyteni, että jaksan aamulla (tai aamupäivällä) nousta sängystä ylös ja ulkoiluttaa ja ruokkia koirat päivän aikana. Kaikki muu on vain plussaa, mutta valitettavan usein tuo on kaikki mitä päivääni mahtuu.
Syön tosi huonosti, eikä se tietenkään oloani paranna. Kuitenkin valehtelisin, jos väittäisin, ettei pienenevä numero vaa'an näytössä aiheuttaisi pientä ilon tunnetta pääni sisällä. Sen sijaan lihomisen pelko tuntuu vain pahenevan. Jos paino on aamulla edes 100g pienempi, kuin eilen tunnen selviäväni taas yhden päivän. Kun taas se on pysynyt samassa (kuten tänään), saati sitten noussut, tuntuu kuin kaikki elämässä olisi aivan yhtä tyhjän kanssa.

Asiaa ei helpota myöskään se, että hoitotapaamiseni ovat katkolla. Se on oma syyni, koska jätin niin pitkän aikaa menemättä sinne. Minun olisi pitänyt tavata uusi lääkäri ja se aiheutti minussa paniikin. Lupasin pariin otteeseen mennä, mutta lopulta jäin vain itkemään ja viiltelemään kotiin... Kaikki olivat koko ajan minun puolellani ja silti minä vain pilasin koko jutun.
Oikeasti vain pahensin asiaa, koska nyt joudun käymään taas jollain vieraalla uudella lääkärillä, jotta saan uuden lähetteen tuonne psykiatriselle. Ja ilman noita käyntejä en saa niitä tukia, jotka minulle kuuluu ja muutenkin on rahat vähissä.
Sain kotiin paperin hoitosuhteen päättymisestä ja se oli todella järkyttävää luettavaa. Vaikea masennus, itkuinen, itsetuhoinen, sulkeutunut... Miten päädyin tähän pisteeseen

Paino tänään 51,9. Saan syödä karkkia seuraavan kerran, kun pääsen alle 50.

Some die young

Minua masentaa entisestään, kun luen facebook-"ystävieni" statuspäivityksiä juhannukselta. Kavereiden kanssa mökkeilyä tai festareilla sekoilua tai ulkomaanmatkoja. En ole ikinä ollut kavereiden kanssa mökillä, enkä ole ikinä käynyt yksilläkään festareilla. Tiedän, että olen aina ollut aika yksinäinen, mutta tällaiset juhla-ajat, jotka on tapana viettää kavereiden kesken nostavat todellisuuden ihan uudelle tasolle. Tajuan yhä selkeämmin, kuinka yksin olenkaan.
Minä en jaksa enää päivittää statustani facebookissa. Mitä siinä kertoisin? Että vietin juhannuksen vanhempieni luona katsomalla televisiota ja syömällä suruuni. Jopa siellä olin yksin, lukuunottamatta koiriani. Vanhempani olivat illan kokkojuhlissa, mutta en lähtenyt mukaan, koska olin liian lihava, liian ahdistunut ja pelkään ihmisiä.
Välillä jopa mietin, että miksi ylipäänsä olen facebookissa. Kukaan ei varmasti huomaisi, jos katoaisin sieltä kokonaan. Välillä tuntuu, ettei kukaan huomaisi, vaikka katoaisin kokonaan koko maailmasta.

Hoitotapaamisissa käyminen on ruvennut ahdistamaan. Ensin muistin aikani väärin ja käynti jäi kerran väliin. Tänään jostain syystä ahdistuin yhtäkkiä ihan hirveästi enkä pystynyt lähtemään kotoa minnekään. Minua ahdisti täpötäysi bussi, ihmisten katseet. Se, että sairaalan hissiin tulee taas minun lisäkseni joku muu ja hän näkee, että jään pois kolmoskerroksessa. Psykiatrisen poliklinikan kerroksessa, missä käytäviin pääsee vain, kun vastaanotossa joku avaa oven painamalla nappia. Minua ahdisti kysymykset, joihin en jaksa tai uskalla vastata. En jaksaisi olla aina niin heikko. Ja minua ahdisti se, miten lähden sieltä aina silmät punaisina ja kasvot turvonneena.
Olin kuitenkin luvannut toimittaa sinne papereita ja äiti onneksi teki sen puolestani. Samalla hän vei minua hoitavalle henkilölle kirjeeni, jossa kerroin itsetuhoisuudestani. Olimme sopineet, että koska menen täysin paniikkiin ja lukkoon, kun aiheesta kysytään saisin puhumisen sijaan kirjoittaa siitä.

Olenkin miettinyt kuolemaa viime aikoina tosi paljon. Olen tullut monta kertaa siihen tulokseen, että ilman koiriani olisin tappanut itseni jo kauan sitten. Vaikka rakastankin koiriani yli kaiken, pahimpina päivinä joskus kadun sitä, että koskaan hankin yhtään koiraa. Kuinka helppoa elämän päättäminen silloin olisikaan. Olen varma, että kaikki muut ymmärtäisivät. Koirille ei voi sellaista asiaa selittää, niin että ne ymmärtäisivät.
Tuntuu vain, ettei mikään nykyään enää onnistu. Tuntuu, ettei ole mitään järkeä enää suunnitella mitään ja varsinkaan innostua mistään tai herätellä minkäänlaisia toiveita minkään asian suhteen. Kaikki suunnitelmat menee aina uusiksi. Ja aina jollain pahalla tavalla. Ja jokainen vastoinkäyminen on joka kerta raskaampi ja syöksee syvemmälle kuiluun. Ja joka kerta kestää kauemmin ja kauemmin nousta sieltä takaisin, edes reunalle.
Yhä vain useammin päädyn satuttamaan itseäni, välillä rangaistuksena, välillä siksi että veren valuminen tuntuu jostain syystä hirveän helpottavalta. Käsivarteni ovat hirveän näköiset, enkä tiedä voinko koko kesänä käyttää lyhythihaista paitaa.
Tuntuu vain, että on liian monta asiaa, jotka pitäisi korjata, ennen kuin elämästä tulisi edes siedettävää. Ja monet niistä ovat sellaisia, joiden korjaaminen tuntuu aivan ylivoimaiselta.

Kirjoitin kirjeeseenkin, että vaikken uskalla tai pysty tappamaan itseäni, ei se vie minnekään sitä totuutta, että lähes päivittäin toivon että kuolisin. Huomaan salaa toivovani, että joku hullu ajaisi autolla ylitseni tai sattuisin olemaan paikalla, kun joku sekopää taas ammuskelisi. Ihan sairasta, mutten vaan voi ajatuksilleni mitään...