Näin viime yönä unta, että äiti oli ostanut minulle karkkipussin. Olin sekä innoissani, että kauhuissani. Pyörittelin irtokarkkipussin sisältöä ja mietin, kuinka paljon lihoisin niistä kymmenestä karkista. Sitten äiti sanoi, että kaikki leivät leipälaatikossa ovat gluteenittomia. Menin katsomaan ja laatikko oli täynnä mitä tuoksuvampia ja pehmeämpiä leipiä ja sämpylöitä. Nauroin, että nuo ei ole gluteenitonta nähneetkään, mutta äiti kivenkovaa väitti moneen kertaan tarkastaneensa asian. Jostain syystä minun ei silti yhtään tehnyt mieli edes maistaa yhtäkään leipää. Onneksi pian jo heräsin unestani. En kestä ruokaunia...
Aamulla paino oli 51.5 eli -400g siitä mitä se on ollut kolme päivää. Luojan kiitos vihdoin miinusta. Jotenkin kuvittelen, että alle 50:een pääseminen tuo minulle jonkinlaisen turvapaikan. En vain voi enää sietää 5:lla alkavia lukuja! Oikeastaan 48 olisi vielä parempi, koska siinä olisi enemmän "varaa", kuin jossain 49.9:ssä, missä pienikin turvotus nostaa 50:n väärälle puolelle.
Viime viikonloppuna siskoni kävi täällä. Vihaan sitä, miten aina vertailen itseäni muihin ihmisiin. Etsin netistä näyttelijöiden ja mallien pituuksia ja painoja, vertaan painoindeksejä omaani ja kirjaan tavoitteitani siitä, keiden kanssa haluaisin olla samankokoinen. Nykyään huomaan vertailevani itseäni myös siskooni. Tuijotan salaa hänen jalkojaan, vatsaa ja käsivarsia. Ihan pakolla minulla on enemmän löysää joka puolella. Olemme saman pituisia, mutta hän on minua miljoona kertaa urheilullisempi. Siinä missä minä kiroan ulkoiluttaessani koiria räntäsateessa hän käy salilla ja jumpassa monta kertaa viikossa. Hänellä on kokopäivätyö, poikaystävä, paljon ystäviä ja häntä pyydetään milloin kahville, milloin leffaan tai shoppailemaan. Hän on kaunis ja kaikki pitävät hänestä. Hänen rinnallaan olen vain naurettava ja epäonnistunut kasa romua. Minä en ehkä ikinä pääse samanlaiseen tilanteeseen. Siksi kuvittelen, että olisin edes vähän helpommin hyväksyttävä, jos olisin pieni ja laiha. Veisin vähemmän tilaa ja vähemmän ääntä.
Tyttöpieni, se johtuu todennäköisesti masennuksesta ettet näe kuinka arvokas, hyvä ja kaunis olet. Joskus on vaikeaa, eikä siinä ole mitään hävettävää. Älä kuitenkaan unohda, että muut näkevät ja tietävät sen, vaikka eivät sitä ääneen sanokaan. Joskus sitä ei tule sanottua, vaikka miettisi että pitäisi. Kyllä sinä vielä tuosta nouset, muista uskoa siihen.
VastaaPoista