Some die young

Minua masentaa entisestään, kun luen facebook-"ystävieni" statuspäivityksiä juhannukselta. Kavereiden kanssa mökkeilyä tai festareilla sekoilua tai ulkomaanmatkoja. En ole ikinä ollut kavereiden kanssa mökillä, enkä ole ikinä käynyt yksilläkään festareilla. Tiedän, että olen aina ollut aika yksinäinen, mutta tällaiset juhla-ajat, jotka on tapana viettää kavereiden kesken nostavat todellisuuden ihan uudelle tasolle. Tajuan yhä selkeämmin, kuinka yksin olenkaan.
Minä en jaksa enää päivittää statustani facebookissa. Mitä siinä kertoisin? Että vietin juhannuksen vanhempieni luona katsomalla televisiota ja syömällä suruuni. Jopa siellä olin yksin, lukuunottamatta koiriani. Vanhempani olivat illan kokkojuhlissa, mutta en lähtenyt mukaan, koska olin liian lihava, liian ahdistunut ja pelkään ihmisiä.
Välillä jopa mietin, että miksi ylipäänsä olen facebookissa. Kukaan ei varmasti huomaisi, jos katoaisin sieltä kokonaan. Välillä tuntuu, ettei kukaan huomaisi, vaikka katoaisin kokonaan koko maailmasta.

Hoitotapaamisissa käyminen on ruvennut ahdistamaan. Ensin muistin aikani väärin ja käynti jäi kerran väliin. Tänään jostain syystä ahdistuin yhtäkkiä ihan hirveästi enkä pystynyt lähtemään kotoa minnekään. Minua ahdisti täpötäysi bussi, ihmisten katseet. Se, että sairaalan hissiin tulee taas minun lisäkseni joku muu ja hän näkee, että jään pois kolmoskerroksessa. Psykiatrisen poliklinikan kerroksessa, missä käytäviin pääsee vain, kun vastaanotossa joku avaa oven painamalla nappia. Minua ahdisti kysymykset, joihin en jaksa tai uskalla vastata. En jaksaisi olla aina niin heikko. Ja minua ahdisti se, miten lähden sieltä aina silmät punaisina ja kasvot turvonneena.
Olin kuitenkin luvannut toimittaa sinne papereita ja äiti onneksi teki sen puolestani. Samalla hän vei minua hoitavalle henkilölle kirjeeni, jossa kerroin itsetuhoisuudestani. Olimme sopineet, että koska menen täysin paniikkiin ja lukkoon, kun aiheesta kysytään saisin puhumisen sijaan kirjoittaa siitä.

Olenkin miettinyt kuolemaa viime aikoina tosi paljon. Olen tullut monta kertaa siihen tulokseen, että ilman koiriani olisin tappanut itseni jo kauan sitten. Vaikka rakastankin koiriani yli kaiken, pahimpina päivinä joskus kadun sitä, että koskaan hankin yhtään koiraa. Kuinka helppoa elämän päättäminen silloin olisikaan. Olen varma, että kaikki muut ymmärtäisivät. Koirille ei voi sellaista asiaa selittää, niin että ne ymmärtäisivät.
Tuntuu vain, ettei mikään nykyään enää onnistu. Tuntuu, ettei ole mitään järkeä enää suunnitella mitään ja varsinkaan innostua mistään tai herätellä minkäänlaisia toiveita minkään asian suhteen. Kaikki suunnitelmat menee aina uusiksi. Ja aina jollain pahalla tavalla. Ja jokainen vastoinkäyminen on joka kerta raskaampi ja syöksee syvemmälle kuiluun. Ja joka kerta kestää kauemmin ja kauemmin nousta sieltä takaisin, edes reunalle.
Yhä vain useammin päädyn satuttamaan itseäni, välillä rangaistuksena, välillä siksi että veren valuminen tuntuu jostain syystä hirveän helpottavalta. Käsivarteni ovat hirveän näköiset, enkä tiedä voinko koko kesänä käyttää lyhythihaista paitaa.
Tuntuu vain, että on liian monta asiaa, jotka pitäisi korjata, ennen kuin elämästä tulisi edes siedettävää. Ja monet niistä ovat sellaisia, joiden korjaaminen tuntuu aivan ylivoimaiselta.

Kirjoitin kirjeeseenkin, että vaikken uskalla tai pysty tappamaan itseäni, ei se vie minnekään sitä totuutta, että lähes päivittäin toivon että kuolisin. Huomaan salaa toivovani, että joku hullu ajaisi autolla ylitseni tai sattuisin olemaan paikalla, kun joku sekopää taas ammuskelisi. Ihan sairasta, mutten vaan voi ajatuksilleni mitään...