En tiedä jaksanko enää

Anteeksi, etten ole pitkään pitkään aikaan postannut mitään... Nyt en tiedä, mistä aloittaisin. Kuitenkin pää on niin täynnä ajatuksia ja pahaa oloa, että minun on pakko purkaa taakkaani jonnekin. Kevät meni ihan hyvin, kunnes yhtäkkiä vain totaalisesti väsähdin. Ajattelin, että olisin reipas, jos hakisin heti apua ja niin teinkin. Kävin yksityisellä psykiatrilla. Tuloksena sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta ja tietenkin sairaslomaa ja uuden ajan parin viikon päähän. Olin jo sitä ennen ollut poissa töistä (stressistä johtuvien) vatsakipujen takia ja kun sairasloma yhä jatkui, töistä alettiin kyselemään, että kauanko aion vielä olla pois ja mikähän minua mahtaa vaivata. Ellen ollut jo valmiiksi tarpeeksi ahdistunut, niin tuollainen utelu vaan lisäsi ahdistusta entisestään. Ei paljon sairasloma auttanut. Oli mahdotonta yrittää levätä, kun koko ajan oli tunne, että töissä luulevat minun lintsaavan laiskuuttani. Kun palasin tapaamaan psykiatriani uudestaan olin jo ihan romuna. Itkin koko ajan ja minun oli vaikea vastata kysymyksiin, joita hän esitti. Sairaslomaani jatkettiin ja sain kiireellisen lähetteen psykiatrian poliklinikalle. Vaihtoehdot olivat kuulemma se tai suoraan sairaalaan. Sanoin, etten voi mennä sairaalaan koirieni takia... Kutsu psykiatriselle tulikin pian. Tosin sitä ennen sain tiedon töistä, että minut on irtisanottu muka koeajan takia, vaikka TIEDÄN, että ne tekivät sen tasan tarkkaan sairaslomani takia. Kyllähän sairaslomatodistusten diagnoosikoodit on helppo selvittää ja ilmeisesti päättivät, että tuosta sekopäästä on päästävä niin pian eroon, kuin mahdollista. Uskon, että voisin tehdä asiasta jonkun valituksen jonnekin, mutta en yksinkertaisesti jaksa... Se oli kuitenkin se viimeinen tikki.

Nyt olen käynyt kaksi kertaa viikossa psykiatrisella poliklinikalla. On vaikea kuvailla, miltä minusta tuntuu käydä siellä. Tavallaan koko paikka ahdistaa minua ja se, että olen "virallisesti sairas" ja tarvitsen hoitoa on jotenkin pelottavaa. Ensimmäisellä hoitotapaamisella tein uudestaan Beckin testin ja pisteet olivat vain nousseet, nyt puhutaan jo vaikeasta masennuksesta. Joka kerta sinne mennessäni päätän, että tänään olen vähän reippaampi ja yritän kertoa jotain. Jokainen kerta sujuu kuitenkin samalla tavalla. Pystyn vastaamaan muutamaan helppoon kysymykseen. Sitten tulee puhetta yksinäisyydestä tai itsensä vahingoittamisesta. Kyyneleet tulevat väkisin ja sulkeudun kuoreeni. Tuijotan samaa kohtaa huoneen lattiassa, enkä kykene enää mihinkään. Hoitavan henkilöni mukaan minulla ei juuri nyt tarvitse olla muuta tavoitetta, kuin selviytyä klinikalle kahdesti viikossa sovittuna ajankohtana ja pysyä käyntikertojen välillä hengissä. Joudun joka kerta tapaamisesta lähtiessäni lupaamaan, etten tapa itseäni ennen seuraavaa käyntiä. En tajua, miten tähän tultiin, mutta samalla on välillä vaikea pitää lupauksensa...