If I was a millionaire...

1. Matkustelisin. Haluaisin käydä niin monessa maassa, kuin mahdollista. En kuitenkaan ole mikään reppumatkailija, joka liftaa ja nukkuu juna-asemalla. En ole tarpeeksi rohkea sellaiseen. Enkä sitä paitsi pärjäisi montaa päivää ilman suihkua tai jaksaisi kanniskella painavaa rinkkaa paikasta toiseen. En tietenkään haluaisi matkustella kuin mikään prinsessakaan, aina ykkösluokassa ja hienoimmassa sviitissä. Haluaisin tutustua erilaisiin kulttuureihin ja aitoihin ihmisiin.

2. Ostaisin asunnon. Haluaisin kauniin ja valoisan kerrostaloasunnon, jossa olisi suuret ikkunat ja upeat näkymät. Tiedän jo lähes yksityiskohtaisesti, miten sen sisustaisin. Haluaisin, että se sijaitsisi Helsingissä, mutta meren rannalla ja niin että lenkkimaastoja olisi tarpeeksi.

3. Opiskelisin sisustussuunnittelijaksi. Olen jo pitkään salaa haaveillut siitä, mutta opinnot maksavat ja en tiedä haluanko opiskella ja tehdä töitä samaan aikaan. En ehkä jaksaisi ja toisaalta en edes pystyisi, koska muuten joutuisin laiminlyömään koiraani.

4. Perustaisin oman firman. Jotain sisustukseen liittyvää. Ehkä sisustussuunnitteluja ja omien tuotteiden myyntiä.

5. Antaisin rahaa hyväntekeväisyyteen. Olen aina pitänyt eläinten ja ympäristön auttamista tärkeämpänä, kuin ihmisten, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Lahjoittaisin rahaa kuukausittain WWF:lle, sekä Espanjan ja Viron koiratarhoille. Haluaisin käydä näillä koiratarhoilla myös tekemässä vapaaehtoistyötä.

6. Ostaisin pelkkää luomua. Haaveilen siitä, että voisin ostaa vain ekologisia tuotteita, joiden alkuperä on selvillä ja joiden tuottajat ovat saaneet työstään asianmukaisen palkkion. Tällä hetkellä ekologisuus vain on ikävä kyllä minulle liian kallista vaikka pyrinkin viisaisiin valintoihin aina kun mahdollista.

7. Pitäisin puoli vuotta vapaata ja vetäytyisin kirjoittamaan kirjaani. Sen kirjoittaminen on minulle valtavan henkilökohtaista ja tärkeää, mutten pysty siihen väsyneenä ja ylirasittuneena ja siksi sen valmistuminen aina vaan lykkääntyy.

Ja lopuksi... Palkkaisin itselleni personal trainerin, joka olisi innostava ja jaksaisi kannustaa minua, jotta jaksaisin liikkua kunnolla joka päivä. Hän ei saisi tuomita minua siitä päätöksestä, että haluan olla alipainon rajoilla, enkä tukevasti normaalipainon puolella. En tietenkään halua olla riutunut luuranko, mutten myöskään kovin lihaksikas. Haluaisin olla laiha ja kaunis, mutta terve.

Tänään pelasin 7 riviä lottoa...

I ♥ Supersize vs Superskinny

Pitkästä aikaa on taas sellainen olo, että ehkä joskus vielä pääsen tavoitteeseeni.

Oh rainy day, I love it when you come over to my house

Miten voi sataa koko päivän. Itse asiassa kyllä pidän sateesta. Ainakin silloin, kun on varustautunut siihen kunnolla, tai saa katsella sitä ikkunan takaa lämpimästä.
Eräs nainen työpaikallani sanoi joku aika sitten, että tästä syksystä on pakko tulla todella aurinkoinen. Kun kysyin miksi, hän selitti että sateen määrä on vuodesta toiseen vakio. Ja koska viime talvena tuli niin paljon lunta on nyt syksyn oltava lähes sateeton. En kyllä oikein usko tuohon. Entä ne vuodet, kun koko vuosi on ollut sateinen. Nythän oli aika vähäsateinen kesäkin. Toisaalta se nainen ei tosiaan ole mikään meteorologi, vaan hammaslääkäri. Mitä nyt kuvittelee tietävänsä kaiken...

Sateen takia en ole tänään paljoa liikkunut. Vain pari puolen tunnin lenkkiä koiran kanssa. Koira vihaa sadetta ja se palelee heti, vaikka sillä olisi sadetakkikin. Siksi en viitsi rääkätä sitä enempää, kuin on pakko. Illalla vielä yksi lenkki jäljellä. Ehkä sade vihdoin loppuisi niin pääsisi tekemään vähän pidemmän lenkin.

Mutta sateisesta sairaslomapäivästä on joskus hyötyäkin. Sain vaatehuoneen viimein siivottua ja samalla vietyä kesävaatteet vinttiin ja tuotua syys- ja talvivaatteet alas. Vaikka rakastankin kesää taidan loppujen lopuksi olla eniten syysihminen. Rakastan koleita syyspäiviä, jolloin voi alkaa käyttämään paksua kaulaliinaa ja lapasia. Ja kotona voi työntää palelevat varpaat villasukkiin tai lampaanvillatossuihin.

Alan elää nyt säästeliäästi siihen asti, että saan uuden työpaikan. Onneksi sentään minulla alkaa pian parin viikon mittainen kausityö, eli en heti ole puilla paljailla.
Aion syödä pääasiassa puuroa ja mehukeittoja. Herkkuja saan ostaa kerran viikossa, mutta vain vähän...

Se eilinen dokumentti oli minusta aikamoinen pettymys. Olisin halunnut tarkemmin tietää, mitä he laihduttaessaan söivät ja miten liikkuivat. Dokumentti oli aika ympäripyöreä, kertoi sieltä täältä jotain faktoja, mutta ei siinä minusta ollut mitään kovin kiinnostavaa. Ehkäpä torstain Dieetit vaihtoon olisi parempi. Se ei ole ainakaan tähän mennessä pettänyt kertaakaan.

Enough!

Viikonloppuna olin kuolemanväsynyt. Ja töissä. Mutta vaikka olisin kuinka väsynyt, en koskaan lintsaa työnteossa, vaan teen aina parhaani ja tunnen syyllisyyttä, jos en yllä parhaimpaani. Sunnuntaina olin lähes tulkoon hyvällä tuulella ja tunsin osaavani työni hyvin. Kunnes... En viitsi kertoa missä olen töissä, mutta siellä on vuokralla eräs ihminen, jolla on rahaa millä leveillä ja joka ei tippaakaan ymmärrä tai arvosta työmme raskautta. Eilen hän sitten TAAS KERRAN ryhtyi valittamaan työstäni, ja ihan turhaan, koska olin tehnyt kaiken hyvin ja pomoni on aina todella tyytyväinen työni laatuun ja ahkeruuteeni. Ja kaiken lisäksi minä olen tasan ainoa, jolle kyseinen nainen aina valittaa, vaikka muut tekevät asiat poikkeuksetta täysin samalla tavalla, kuin minä. Nytkin hän päivitteli sitä, kuinka olivat erään toisen vuokralaisen kanssa ihmetelleet sitä, miten kaikki on aina viikolla hyvin, mutta silloin kun minä teen yksin viikonloppua kaikki on huonosti.
Ja miltä tuntuukaan kerta toisensa jälkeen kuunnella samaa kitinää ja saada pelkkää paskaa niskaan kiitoksena kaikesta raatamisesta. Mielestäni tuollaiset ihmiset pitäisi laittaa jonnekin orjaleirille, kunnes oppivat arvostamaan huonopalkkaisempia töitä. Hetken kitinää kuunneltuani minulle totaalisesti riitti! Tajusin, ettei kyseinen henkilö tule muuttumaan, eikä sen puoleen lähde kyseisestä paikasta kulumallakaan, tai ainakin sekoan lopullisesti ennen kuin niin tapahtuu. Päätin, etten todellakaan ole ansainnut tällaista.
Tokaisin muijalle "Just joo, ikävä kuulla muttei kiinnosta!", marssin toimistoon, otin luurin käteen ja soitin pomolleni. Ja irtisanoin itseni! Sekunnin mietin, että teinköhän nyt jotain tyhmää ja harkitsematonta, mutta loppujen lopuksi puhelun jälkeen tunsin itseni jotenkin vapaaksi ja hengittäminenkin tuntui jollain tapaa helpommalta. Sen jälkeen pistin napit korviini ja kuuntelin loppu työpäivän musiikkia kovalla. Huomasin kyllä, kuinka tämä kyseinen henkilö huuteli silloin tällöin nimeäni päästäkseen juttusille, mutta esitin, kuin en olisi nähnyt enkä kuullut häntä.

Tänään hain sairaslomaa keskiviikkoon saakka, koska haluan antaa pölyn hieman laskeutua... Tai myrskyn nousta, en osaa sanoa miten tässä käy. Onneksi tarvitsee tehdä enää torstai ja perjantai töitä. Ensi viikon lomailen käyttämättömillä lomapäivilläni. Joka tapauksessa aion kyllä vielä henkilökohtaisesti kiittää kyseistä valittajaa ulos hiillostamisesta ja mielellään teen sen vielä niin, että mahdollisimman moni kuulee keskustelumme, jotta muutkin (kuin työntekijät) tajuaisivat millainen ihminen hän pohjimmiltaan on.

P.S. Tänään tulee Voice/TV Viideltä klo 21.00 dokumentti Raju painonpudotus. Mainoksen perusteella vaikuttaa katsomisen arvoiselta.

Liian rikki.

Itken koko ajan. En pysty estämään sitä. Minusta on tullut hirvittävän heikko. En tarvitse kuin pienen vastoinkäymisen ja olen aivan romuna. Itken julkisilla paikoilla ja ihmiset tuijottavat. En halua edes tietää, mitä ne ajattelee. Minkälaisena ihmisenä ne minua pitää.

Kesän jaksoin jotenkin. Kai lämmin ilma ja aurinko piti minua hengissä, mutta nyt syyssateiden tultua kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Kaikki tuntuu niin ylivoimaiselta. Käyn töissä, syön, ulkoilutan koiraa ja nukun. Ja saan hillittömiä ahdistuskohtauksia, jotka yritän tukahduttaa syömällä. Suihkussa käyminen tuntuu ylivoimaiselta. Puhumattakaan hiusten kuivaamisesta tai siivoamisesta. En jaksa pestä meikkejä ennen nukkumaan menoa. En jaksa mitata verensokeria. Annostelen insuliinia miten sattuu. Jos muistan ollenkaan.

Muutama ystäväni jaksaa pyytää minua leffaan ja lenkille. En jaksa lähteä. En kehtaa lähteä. Häpeän itseäni niin paljon, että on parempi pysyä poissa tuttujen läheltä. En haluaisi kenenkään näkevän minua näin rikkinäisenä.

Joudun maanantaina "työhöntulotarkastukseen". Se olisi kai pitänyt olla silloin, kun aloitin tuolla, eli toukokuussa, mutta työpaikan muutosten takia se viivästyi. Onneksi. Enkä haluaisi mennä nytkään. En tiedä pitäisikö minun puhua totta vai olla vain, kuin kaikki olisi ok. Toisaalta kaikki kyllä paljastuu verikokeissa. Välinpitämättömyys sokeritautia kohtaan. Ja kaikki muu.
Ehkä ne pakottaa sieltä suoraan hoitoon. Ihan sama, en jaksa välittää.