Itken koko ajan. En pysty estämään sitä. Minusta on tullut hirvittävän heikko. En tarvitse kuin pienen vastoinkäymisen ja olen aivan romuna. Itken julkisilla paikoilla ja ihmiset tuijottavat. En halua edes tietää, mitä ne ajattelee. Minkälaisena ihmisenä ne minua pitää.
Kesän jaksoin jotenkin. Kai lämmin ilma ja aurinko piti minua hengissä, mutta nyt syyssateiden tultua kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Kaikki tuntuu niin ylivoimaiselta. Käyn töissä, syön, ulkoilutan koiraa ja nukun. Ja saan hillittömiä ahdistuskohtauksia, jotka yritän tukahduttaa syömällä. Suihkussa käyminen tuntuu ylivoimaiselta. Puhumattakaan hiusten kuivaamisesta tai siivoamisesta. En jaksa pestä meikkejä ennen nukkumaan menoa. En jaksa mitata verensokeria. Annostelen insuliinia miten sattuu. Jos muistan ollenkaan.
Muutama ystäväni jaksaa pyytää minua leffaan ja lenkille. En jaksa lähteä. En kehtaa lähteä. Häpeän itseäni niin paljon, että on parempi pysyä poissa tuttujen läheltä. En haluaisi kenenkään näkevän minua näin rikkinäisenä.
Joudun maanantaina "työhöntulotarkastukseen". Se olisi kai pitänyt olla silloin, kun aloitin tuolla, eli toukokuussa, mutta työpaikan muutosten takia se viivästyi. Onneksi. Enkä haluaisi mennä nytkään. En tiedä pitäisikö minun puhua totta vai olla vain, kuin kaikki olisi ok. Toisaalta kaikki kyllä paljastuu verikokeissa. Välinpitämättömyys sokeritautia kohtaan. Ja kaikki muu.
Ehkä ne pakottaa sieltä suoraan hoitoon. Ihan sama, en jaksa välittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.