Feet don't fail me now

Ja niin on edellisestä tekstistäni vierähtänyt melkein puoli vuotta. Huh.
Ja mitä kaikkea sinä aikana onkin ehtinyt tapahtumaan.
Olen ollut todella laiska bloggaaja, mutta sen sijaan kyllä lukenut muiden kirjoituksia ihan päivittäin. Päätin myös, että jos poissaolostani huolimatta lukijamääräni on jonain päivänä 60, otan itseäni niskasta kiinni ja jatkan postailemista vähän ahkerammin. Ja niin siinä nyt sitten kävi.

Tänään paino aamulla 53.4.
Suunnilleen siis samoissa luvuissa, kun viimeksi postaillessani. Ja olisipa näin ollut koko menneen puoli vuotta, mutta kaikkea muuta. En edes tiedä mistä aloittaisin.

Syksyllä osallistuin siis vihdoin viimein yo-kirjoituksiin. Typeränä luulin, että se olisi ihan piece of cake, mutta totuus iski päin kasvoja ja kovaa. Puhun ja ymmärrän englantia hyvin ja ruotsiakin ok, mutta kielioppini ei todellakaan ole parasta mahdollista. Pänttäsin viikkoja, koko ajan hirveän ahdistuksen vallassa. Enkö minä sittenkään osaa mitään?!
Ja mitä ahdistuneempi ja stressaantuneempi olin, sitä enemmän söin. Valehtelematta söin karkkia joka ikinen päivä ja muutenkin ruoka koostui kekseistä, sipsistä, sämpylästä, ranskalaisista ja muusta epäterveellisestä. Ja varmaan sanomattakin selvää, että lihoin!
En käynyt missään (paitsi ulkoilutin koirat ja kävin kaupassa), pukeuduin monta kuukautta pelkkiin collegehousuihin. Kun oli ensimmäinen yo-koepäivä ennen väljät collegehousuni puristivat päällä ja jouduin kokeen jälkeen mennä ostamaan uudet rintaliivit, kun kaikki vanhat upposivat ihoon. Päätin, että kunhan saisin kirjoitukset hoidettua alkaisin laihduttaa. Samana iltana kävin vaa'alla ja paino oli reilusti yli 60 kiloa. Olisin voinut vetää ranteet auki sillä sekunnilla.
Tieto painosta lisäsi tuskaa ja ahdistusta entisestään. Sain paniikkikohtauksia, joista yksi oli niin paha, että äiti kutsui ambulanssin paikalle. En saanut henkeä, enkä pystynyt lopettamaan itkemistä. Revin pieniksi palasiksi kaikki englannin paperini ja muistiinpanoni ja punnitsin mielessäni eri tapoja päästä hengestäni.
Yön aikana onneksi järki palasi sen verran päähäni, että raahauduin kokeeseen. Ja sen lisäksi loppuihinkin kokeisiin ja kirjoitin ihan hyvät arvosanat.
Ylioppilasjuhlaan en mennyt. Enhän tuntenut siellä ketään ja olin ihan liian lihava pukeutumaan mihinkään mekkoon.

Ennen joulua sain uuden asunnon, tilavan kaksion. Se oli todella hyvä hetki muuttaa, koska halusin aloittaa puhtaalta pöydältä ja vanha ahdas kämppäni ei asiaa helpottanut. Seinien maalaaminen ja sisustuksen suunnittelu saivat ajatukset pois kaikesta vanhasta ja ahdistavasta ja pikkuhiljaa sain myös ruokavaliota vähän parempaan suuntaan. Kuitenkin olin niin koukuttunut karkkiin, että söin irtokarkkia monta pussia viikossa. Painon sain silti putoamaan 58 kiloon jouluksi.
Annoin itselleni luvan herkutella jouluna ja taas lihoin pari kiloa viikon aikana!
Olo oli kamala ja vatsa oli kipeä koko ajan. Tai itseasiassa minullahan on vatsakipua ollut jo melkein vuoden verran enemmän tai vähemmän.
Ryhdyin oikein ajan kanssa tutkimaan asiaa ja tulin siihen tulokseen, että minulla mitä todennäköisemmin on hiivasyndrooma. Kaikki oireet sopivat ja päätelmää tuki kokemus siitä, että kaikenlainen herkkujen syönti vain pahensi oireita.
Tammikuun ensimmäisellä viikolla aloitin hiivadieetin ihan uskomatonta miten paljon olo on kohentunut jo nyt!
Ja moni varmaan ehti jo laskeakin, että paino on pelkästään muutaman viikon aikana pudonnut melkein 7 kiloa!
Toki painon putoaminen hidastuu, kun pikkuhiljaa alan lisätä uusia juttuja ruokavalioon, mutta kyllä haaveissa häämöttää silti tuo alle 50 kg paino.
Energiat eivät myöskään oikein vielä riitä kovin raskaaseen urheiluun hiilihydraattien vähäisen määrän vuoksi, mutta koko ajan jaksan enemmän.
Karkinhimo minulla kyllä on koko ajan ollut rasitteena, mutta olen tähän asti selvinnyt muistelemalla sitä kamalaa turvonnutta oloa, minkä se minulle teki.
Muuten hiilarihimot on aika vähäiset ja aionkin hiivadieetin loputtua jatkaa vähäisillä hiilareilla, koska se selkeästi sopii minulle paremmin.

Tulipas pitkä teksi, taidan jatkaa toisena päivänä... Toivottavasti joku pääsi loppuun asti nukahtamatta.
Ja toivottavasti myöskään kaikki 60 lukijaa eivät katoa heti palattuani.