Äiti kysyy mikä mua vaivaa aina silloin, kun olen normaalia hiljaisempi. Se haluaa, että kerron, että poden sydänsuruja tai muita normaalien ihmisten murheita. Silloin, kun olen paremmalla tuulella ja haluaisin kertoa jollekin niistä asioista, jotka sinä päivänä ovat onnistuneet, kukaan ei kuuntele. Olen se epäonnistunut tytär, jonka onnistumiset ovat mitättömiä. Mieluummin vanhempani kuuntelevat siskoni ja veljeni kuulumisia. Heidän, joiden elämä on mennyt suunnitelmien mukaan.
Minulla oli tänään vapaapäivä. En pidä nykyään vapaapäivistä. Koko päivä vain aikaa ahmia ja ajatella ruokaa. Vapaapäivät menevät vielä surkeammin, kuin ne päivät, jolloin olen töissä. Olin suunnitellut koiran aamulenkin jälkeen pyöräileväni kaupoille ja olisin samalla käynyt solariumissa. Sitten olisin tullut kotiin suihkuun ja vienyt koiran taas ulos. Illalla oli tarkoitus mennä elokuviin äidin ja siskon kanssa.
Mutta suunnitelmat kaatuivat heti alkuunsa siihen, ettei ollut yhtään puhtaita vaatteita ja kaikki aikataulut menivät pilalle pyykinpesuun ryhdyttyäni. En ehtinyt lähteä pyörällä enää minnekään, enkä jaksanut raahautua suihkuun. Tunsin itseni taas täydellisen epäonnistuneeksi ja niin helvetin rumaksi ja lihavaksi. Kaikki vaatteet olivat pyykissä ja ne, jotka eivät olleet eivät varmasti olisi mahtuneet edes päälleni. Sain hirveän ahdistuskohtauksen ja ilmoitin, etten ole lähdössä minnekään elokuviin tänään. Äiti suuttui, koska tätä kyseistä elokuvailtaa oli suunniteltu niin kauan. Mutta kaiken muun lisäksi ahdisti se totuus, ettei kukaan nykyään edes pyydä mua elokuviin. Äiti ja sisko olisivat lähteneet, koska MINÄ olin varannut liput ja järjestänyt kaiken ja koska niiden velvollisuus on viettää joskus aikaa kanssani, koska olen perheenjäsen. Nyt he lähtivät sitten kahdestaan, enkä ihmettelisi vaikka he olisivat tähän tyytyväisempiä, kuin alkuperäiseen järjestelyyn.
Itse tein koiran kanssa monen tunnin lenkin. Koira onkin ainoa, jonka seurassa tunnen itseni nykyään tarpeelliseksi ja pidetyksi. Välillä vain tuntuu, ettei aika ja voimat riitä hoitamaan koiraakaan niin paljon, kuin se ansaitsisi ja miten paljon tahtoisin. Ja siitä asiasta poden varmasti eniten aina huonoa omaatuntoa.
Illalla eräs ystäväni soitti minulle. Tämä ihminen on auttanut minut aikoinaan monen kriisin yli. Nyt olemme ajan myötä ajautuneet erillemme. Hän on muuttunut paljon, enkä ole varma pystynkö luottamaan häneen samoin, kuin ennen. Silti nykyään työni takia näemme taas useamman kerran viikossa. Ennen hän näki minusta aina heti, jos jokin oli vialla. Siksi kai hetken aikaa kuvittelin, että hän olisi nytkin huomannut ahdistuneisuuteni ja soittaisi kysyäkseen miten voin. Mutta kuten yleensä, pelkurina en uskaltanut edes vastata puhelimeen... Myöhemmin hän sitten laittoi viestin, jossa pyysi minua soittamaan aamulla, koska tarvitsisi "pientä palvelusta". Huomaatteko nyt?!!! Se tapahtui taas. KUKAAN ei ole soittanut minulle moneen päivään ja kun lopulta niin tapahtuu, ne haluavat taas vain jotain palveluksia! En oikeasti jaksa kohta enää...
Ja söin paketillisen juustoriisikakkuja, pussillisen karkkia ja suklaalevyn... Tuntematta yhtään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.