Aika kuluu, mutta mikään ei muutu. Ympärilläni ihmiset saavat uusia mielenkiintoisia töitä, valmistuvat uusiin ammatteihin ja etenevät elämässään. Olen sama epäonnistunut minä.
Hetken aikaa kuvittelen olevani vahvempi. Muutaman päivän hallitsen kaikkea, olen kaiken yläpuolella ja päätän kaikesta. Sitten yksi sekunti, yksi väärä lause, yksi pieni epäonnistuminen, yksi pienen pieni lusikallinen ja helvetti on valloillaan. Syön, kun herään. Syön, ennen kuin menen nukkumaan. Syön, ennen kun lähden. Syön, heti kun tulen. Syön matkalla. Syön syön syön. Yritän olla vahvana ja samaan aikaan jo avaan uutta jäätelötuuttia, vaikka söin niitä jo neljä.
Luen facebookista "ystävieni" viikonloppusuunnitelmia. Minä en kuulu niihin. Minä en koskaan kuulu niihin. Jos rohkaisen itseni ja pyydän jotakuta kanssani baariin tai kahville, saan myöhemmin tekstiviestin, jossa typerällä tekosyyllä kaikki peruuntuu. En voi sietää viikonloppuja, enkä juhlapäiviä. En halua myöntää, että vietän ne kaikki yksin. Jäätelöä ja karkkia syöden, kadoten elokuvien mielikuvitusmaailmaan.
Ystäväni pyysi minua hoitamaan hevostaan ensi viikonloppuna. Hän ei itse pääse, sillä menee erääseen tapahtumaan ystäviensä kanssa. Minua ei pyydetä mukaan. Minulta pyydetään palvelusta. Minulle puhutaan vain, kun minulta odotetaan palveluksia.
Verensokerit päin vittua. En jaksa välittää. Haluaisin oksentaa, haaveilen siitä, että uskaltaisin. Luen ihmisten kertomuksia siitä, miten helppoa jäätelöä on oksentaa. Mutta en uskalla. Saan paniikkikohtauksen jo lähestyessäni vessaa. Sokeritauti, syömishäiriö, paniikkihäiriö, emetofobia, lievä maanis-depressiivinen mielialahäiriö... Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken.
Olisipa kone, joka osaisi vastata kaikkiin kysymyksiin. Minulla olisi niin paljon kysyttävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.