Pientä jännitystä...

Huomenna se on sitten edessä. Lähtö Tallinnaan pikkukoiran kanssa. Jännittää hiukan, ollaanhan me siellä melkein kuukausi ihan kahdestaan. Tai äiti ja sisko lupasivat yrittää tulla hiihtolomalla käymään, jos vain ehtivät, mutta silti. Eniten jännittää eläinlääkärikäynti. Olen ollut sähköpostilla yhteydessä siihen klinikkaan, jonne olemme menossa rokotukset ym ottamaan ja kaikki alkaa olla selvää, mutta jo se, että siellä ei puhuta suomea luo oman jännityksen, vaikka englanti sujuukin hyvin. No, toivottavasti kaikki menee hyvin.

Syömiset on eilen ja tänään (vaikka on vasta aamupäivä) olleet ihan retuperällä, koska stressaan tota matkaa ja tajuun vasta jälkeenpäin syöneeni jätskin tai laskiaispullan... No, onneks Tallinnassa mulla on koira koko ajan mukana, niin ei voi mennä minnekään Mäkkäriin syömään tai muutenkaan ravintolaan. Ehkä tulee vähemmän syötyä, kun se taehdään mahdollisimman hankalaks toteuttaa.
Tai en mä nytkään määrinä oo paljon syöny, mut sit kun syön, ni syön taas ihan väärää ruokaa, eli jotain epäterveellistä.

Katsoin eilen nauhalta YLE:n dokumentin Pakomatka anoreksiasta. Suosittelen katsomaan Yle Areenasta, jos jäi väliin. Se oli aika ravisteleva, mutta musta tuntuu, että se kosketti mua silti jotenkin väärällä tavalla. Mua kosketti eniten sen naisen äidin huoli ja tuska, kuinka se oli väsynyt taistelemaan tyttärensä puolesta, mutta teki sen silti. Sen tytön tunteet taas ymmärsin pelottavan hyvin. Ymmärsin sen ahdistuksen ja huonon omantunnon ja kauheen fiiliksen, kun ei ole liikkunut tarpeeksi. Tiedostan toki, etten halua samanlaiseksi, kuin se nainen. Sen koko nuoruus oli mennyt hukkaan sairauden takia. Mutta muuten jollain tapaa jopa kadehdin sitä, miten se pystyi niin helposti olemaan syömättä ja miten hyvältä se siitä tuntui, vaikka halusihan se tietenkin parantua.

Nyt pitää ryhtyy pesee pyykkiä ja pakkailee huomista varten. Miten jätänki kaiken aina viime tippaan.
Voi olla, etten paljon pääse bloggaamaan Tallinnassa, mutta aion yrittää, koska se auttaa mua selvittämään ajatuksia ja tuntuu jotenkin terapeuttisemmalta, kun pelkkä päiväkirjan kirjoittaminen. Täällä ei tietenkään viitsi kirjoittaa asioista ja ihmisistä niiden omilla nimillä, mutta muuten tuntuu ihanalta saada purkaa ajatuksiaan toisille ihmisille<3

The day time stopped

Outo tunne. Olen puuhannut tänään jo ties mitä ja kello on vasta vähän vaille 11. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Ja se tuntuu hyvältä. Saa tehdä rauhassa, mitä haluaa ja ei ole kiire minnekään. Sen siitä saa, kun päivärytmi kääntyy niin, että mennään nukkumaan kymmeneltä ja herätään seitsemän jälkeen. Olen lopettanut kokonaan iltasyömisen ja minusta on ihan vahingossa tullut pirteämpi ja hyväntuulisempi.
Okei, toki vieläkin stressi laukaisee mussa syömishimon, mutta koska stressiä on vähemmän, myös ahmiminen on jääny vähemmälle. Lisäks kun on pirteempi ja levännyt niin ei stressaakaan niin helposti. En tiedä miten kaikki muuttuu sitten, kun palaan duuniin ja joudun olee huolissani koirasta, joka jää yksin kotiin (onneks alkuun vaan pariks tunniks), mutta koitan rauhoittaa sekä itseäni, että koiraa pikkuhiljaa rauhallisesti totuttamalla sitä yksinoloon.

Tänään oli tarkoitus käydä taas vaa'alla, mutta muistin sen vasta, kun olin jo lapannut lautasellisen muroja naamaan... No, yritetään uudestaan huomenna.
Kalorit on olleet joka päivä 1000 molemmin puolin, eli ei paha. Sen sijaan syön vieläkin ihan vääriä ruokia. Koitan päästä mahdollisimman vähällä ajankäytöllä ja vaivalla, joten aamupala on usein murot ja appelsiinimehu, päivällä ku vihdoin tajuun olevani kuolemassa nälkään syön nuudeleita ja raejuustoa/fetaa ja illalla jossain kohtaa hotkasen jonkun jäätelön tai suklaapatukan tms. Eli terveellisyydellä en tosiaankaan pääse rehvastelemaan, mutta välipalat oon jättäny pois (koska en vaan ehi syödä) ja kaloritkin laskis mukavasti, jos jätskin tai suklaan sijasta söisin vaikka leivän tai jugurtin.
Toinen mikä rajoittaa syömistä on se päätös, et meillä syödään vain ja ainoastaan ruokapöydän ääressä, kunnes pentu on oppinu täysin, et se ei tuu koskaan saamaan mitään pöydästä. Ja ruokapöydän ääressä syöminen ilman lukemista tai telkkaria tai tietokonetta on ihan äärimmäisen tylsää (yksin varsinkin), koska ei voi keskittyä oikeen muuhun kun ruokaan, joten siinä ei paljon extraa viitsi syödä. Kannattaa kokeilla!

Tänään mennään vähän kattelee kauppoihin sitä mun ja koiran matkaa ajatellen. Pitää valmistautua moneen eri asiaan. Toivottavasti se matka menis ilman ongelmia, mut toisaalta kun on musta kyse, niin jotain mutkia on varmasti luvassa! Yritän ajatella sen mun ja koiran ekana yhteisenä lomana...

Ja uusi lukija, kiitos ja tervetuloa!

Varjoja paratiisissa

Olen yhä elossa, vaikka en ole päivittänyt blogiani moneen päivään. Nyt on vain ollut sellaisia huolia, etten ole oikein ehtinyt ajatella muuta.

Kävi nimittäin ilmi, että ostamaltamme pennulta puuttuu rabies-rokotus, vaikka se onkin saanut laajemman rokotteen ja sirun ja passin ennen Suomeen tuloaan. Kyse ei ole mistään huijauksesta vaan puhtaasta erehdyksestä ja liian vähäisestä tiedon määrästä ja ehkä myös hiukan liian nopeista päätöksistä...
Hätä ei sinänsä ole tämännäköinen, pentu vain pitää palauttaa kotimaahansa saamaan rokote ja sen jälkeen 21 päivän päästä se pääsee takasin Suomeen. Oon kuitenkin niin kiintynyt mun lapseen, että sovittiin, että vien pennun itse takas kotimaahansa ja oon siellä sen kanssa sen 21 päivää sen sijaan, että se palautettais kasvattajalle siksi aikaa. Onneks siellä on halpaa asua ja elää.

Että sellasta tällä kertaa. Ja koska oon ollut niin huolissani ja stressaantunu tästä kaikesta oon tietysti syöny ihan väärin, mutta en onneks sentään sellasia määriä, kuin ennen. Ja kävin siellä vaa'allakin lauantaina, 58,0 Yök... No, ois voinu olla pahempaaki. Ois ollu vaik 57,9 niin sekin ois tuntunu paljon paremmalta...

Toivon, että nää asiat nyt selkenis ja järjestyis nopeesti, että vois taas rentoutuu ja syömisetki menis paremmin.

Mut ton tapauksen takia kaikki menee tältä keväältä taas ihan uusiks. Ensinnäkin en ehdi yo-kirjotuksiin muuta kun terveystiedon osalta ja jos tuuri käy niin äidinkieleen, eli ruotsi ja enkku jää syksylle. No, sama se. Oon niin huono keskittymäänkin, että ehkä jopa parempi näin. En ois varmaan kuitenkaan päässy läpi niistä.
Lisäks en ehdi alottamaan kevään töitä silloin, kun oli tarkoitus vaan vasta muutamaa päivää myöhemmin. Toivottavasti se sopii työnantajalle... En oo vielä ilmoittanut, kun ei ole varmaa mikä päivä tullaan takas.

Huhhuh, oon todennut, että mun elämässä mikään ei mee niin, kun suunnittelen. Aina tulee mutkia matkaan ja kurjia takapakkeja. Toiselle ihmiselle on helppo vakuutella, että kaikkien elämässä on ylä- ja alamäkiä ja kyllä kaikki aina kääntyy parhain päin, mut sitten kun itselle tapahtuu niitä koko ajan, niin usko kyllä aika ajoin horjuu ja pahasti. Mutta ei me luovuteta.