Huomenna se on sitten edessä. Lähtö Tallinnaan pikkukoiran kanssa. Jännittää hiukan, ollaanhan me siellä melkein kuukausi ihan kahdestaan. Tai äiti ja sisko lupasivat yrittää tulla hiihtolomalla käymään, jos vain ehtivät, mutta silti. Eniten jännittää eläinlääkärikäynti. Olen ollut sähköpostilla yhteydessä siihen klinikkaan, jonne olemme menossa rokotukset ym ottamaan ja kaikki alkaa olla selvää, mutta jo se, että siellä ei puhuta suomea luo oman jännityksen, vaikka englanti sujuukin hyvin. No, toivottavasti kaikki menee hyvin.
Syömiset on eilen ja tänään (vaikka on vasta aamupäivä) olleet ihan retuperällä, koska stressaan tota matkaa ja tajuun vasta jälkeenpäin syöneeni jätskin tai laskiaispullan... No, onneks Tallinnassa mulla on koira koko ajan mukana, niin ei voi mennä minnekään Mäkkäriin syömään tai muutenkaan ravintolaan. Ehkä tulee vähemmän syötyä, kun se taehdään mahdollisimman hankalaks toteuttaa.
Tai en mä nytkään määrinä oo paljon syöny, mut sit kun syön, ni syön taas ihan väärää ruokaa, eli jotain epäterveellistä.
Katsoin eilen nauhalta YLE:n dokumentin Pakomatka anoreksiasta. Suosittelen katsomaan Yle Areenasta, jos jäi väliin. Se oli aika ravisteleva, mutta musta tuntuu, että se kosketti mua silti jotenkin väärällä tavalla. Mua kosketti eniten sen naisen äidin huoli ja tuska, kuinka se oli väsynyt taistelemaan tyttärensä puolesta, mutta teki sen silti. Sen tytön tunteet taas ymmärsin pelottavan hyvin. Ymmärsin sen ahdistuksen ja huonon omantunnon ja kauheen fiiliksen, kun ei ole liikkunut tarpeeksi. Tiedostan toki, etten halua samanlaiseksi, kuin se nainen. Sen koko nuoruus oli mennyt hukkaan sairauden takia. Mutta muuten jollain tapaa jopa kadehdin sitä, miten se pystyi niin helposti olemaan syömättä ja miten hyvältä se siitä tuntui, vaikka halusihan se tietenkin parantua.
Nyt pitää ryhtyy pesee pyykkiä ja pakkailee huomista varten. Miten jätänki kaiken aina viime tippaan.
Voi olla, etten paljon pääse bloggaamaan Tallinnassa, mutta aion yrittää, koska se auttaa mua selvittämään ajatuksia ja tuntuu jotenkin terapeuttisemmalta, kun pelkkä päiväkirjan kirjoittaminen. Täällä ei tietenkään viitsi kirjoittaa asioista ja ihmisistä niiden omilla nimillä, mutta muuten tuntuu ihanalta saada purkaa ajatuksiaan toisille ihmisille<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.