Ready for the horror show?

Tässä ne nyt sitten tulevat.



Ensimmäisessä kuvassa paino noin 63kg ja jälkimmäisessä noin 53kg. Oikeastaan toivoin, että muutos olisi ollut paljon isompi. Ainakin noista kuvista tajuan, kuinka paljon on vielä tehtävää. Vielä monta kiloa ja hirveästi kiinteyttämistä.
Mutta tuon ensimmäisen kuvan läskiä ei kukaan nää enää ikinä!

Anteeksi

Tänään olisi kuvien julkaisupäivä ja OTIN jo ne kuvat, mutta en saa ladattua niitä koneelle. En tiedä onko vika koneessa vai piuhassa vai missä, mutta menen illalla porukoille, niin yritän siellä niiden koneella. Ja kyllä huomaa kuvista, että tekemistä riittää, mutta luvattu mikä luvattu... Eli palataan illalla asiaan.

Kävin muuten siellä kampaajalla keskiviikkona ja tukka on taas tosi kiva ja ihanan värinen (caramel blonde, onko se suomeksi vain toffee?) Kuvissa sitä ei kyllä paljon taida näkyä.

Huomenna tosiaan ne kaverini synttärit. Ihan kivaa mennä, mutta ahdistaa kuitenkin moni asia. Ensinnäkin se, että tää mun kaveri kyseli kaikkien ruoka-aineallergiat jo hyvissä ajoin etukäteen, joten luultavasti se on hommannut kaikille mun kaltaisille moniallergisillekin jotain syötävää, eli en voi olla kokonaan syömättä siellä. Toiseks ahdistaa se, ettei ole yhtään rahaa taas kerran, joten luultavasti en edes lähde jatkoille minnekään, ellei siellä sit oo ilmainen sisäänpääsy ja löydy joku, joka tarjoaa... Ehkä parempi vaan mennä kotiin nukkumaan. Saa nyt nähdä minne porukka on suunnitellut lähtevänsä.

Paino tänään 53.2. VIIMEISTÄÄN elokuun lopussa olen kyllä 48 kg, koska silloin on omat synttärit ja kaikkea.

Palataan siis illalla kuvien kanssa!

But that is only words and words and words

Sunnuntaina oli illalla kurkku kipeä ja sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sain yhtäkkiä järkyttävän tärinäkohtauksen. Koko alavartalo lantiosta alaspäin tärisi ja olo oli todella friikki! Onneksi olin porukoilla yötä ja jotenkin seiniä pitkin onnistuin selviämään äidin ja isän makkarin ovelle asti ja sanoin äidille, että kaikki ei ole nyt kunnossa.
Lopulta kahden paksun peiton alla olo alkoi vähän helpottua. Mittasin kuumeen ja se oli 35.2! Alilämpöä siis. Ja siitähän se tärinäkin johtui. Onneksi sain lopulta nukuttuakin, mutta koko eilinen meni vielä jotenkin levottomissa tunnelmissa, eikä ruumiinlämpö millään noussut 35.8 ylemmäs. Jouduin siis ottamaan eilisenkin aika rauhassa ja illalla vielä olin leffassa ja söin varmaan sata kiloa karkkia...

Tänään paluu arkeen, syömiset kuntoon ja salillekin pakko mennä.

Tällä viikolla onkin aika paljon juttuja.
Tänään menen lenkille yhden pojan kanssa. Voin kertoa siitä lisää myöhemmin, katsotaan nyt ensin miten tänään sujuu...
Huomenna menen kampaajalle ja illalla Korkeasaareen kaverini kanssa. Vähän siitä tulee varmasti kivaa! En ole ollut Korkeasaaressa pitkään pitkään aikaan.
Loppuviikosta on sitten ne kaverini synttäribileet ja tosiaan pitää ottaa ne kuvat, mitkä lupasin tänne.
On kivaa, kun on kaikkea kivaa ohjelmaa, mutta kurja juttu on se, että kaikkeen kivaan menee aina rahaa ja rahatilanteeni on taas kerran aika huono...

Ja kiitos niille muutamalle, jotka vastasivat kysymyksiin koskien blogiani. Päiväni kuvina-tyylinen postaus tulossa ainakin siis lähiaikoina.

R.I.P Amy Winehouse

14 September 1983 – 23 July 2011

Rakkaat lukijani

Haluaisin kysyä teiltä, että minkälaisia päivityksiä tykkäätte eniten lukea ja olisiko teillä mahdollisesti jotain ideoita ja toiveita postausten suhteen?

Omia kuvia lupasin jo laittaa 29.7 mutta haluaisitteko muuten jotain kuvapostausta tms? Mitään hirveän tarkkoja yksityiskohtia elämästäni en viitsi kuvata, koska en halua että minut tunnistetaan. Koiriani en siksi myöskään viitsi kuvata...
Mutta jotain muita päivän tapahtumiin liittyviä kuvia tms?

Entä kysymys-vastaus-postaus?
Sellainen voisi olla kiva tehdä, mutta turha, jos kukaan lukija ei ole kiinnostunut eikä kysymyksiä sitten tule.

Kaikki ehdotukset otetaan vastaan!
Ja jos pidät blogistani ihan vain tällaisenaan, niin sekin olisi mukava kuulla, niin jatketaan sitten samaan malliin.

Kiitos jo etukäteen.

Väsymys

Eihän sitä aina voi olla skarpeimmillaan ja pirteänä, mutta tämä päivä on kyllä ollut jotain ihan uskomatonta. Aamulla en meinannut päästä sängystä ylös ollenkaan ja jos ei olisi koiravelvollisuuksia, niin olisin sinne varmaan jäänytkin. Olin joka tapauksessa nukkunut jo yli 8 tuntia, joten kyse ei ollut edes liian vähäisistä unista. Kuitenkin kroppa on koko päivän ollut jotenkin ihan unessa. En ole saanut päivän aikana tehtyä muuta, kun syötyä aamiaisen, vietyä koirat kummankin omalle noin tunnin lenkille ja tehtyä vatsalihakset. Suunnitelmissahan oli mennä mm. salille, mutta en olisi ikinä selvinnyt sinne asti! Saatuani vatsalihastreenin loppuun rojahdin sänkyyn, käänsin tuulettimen puhaltamaan kohti ja nukuin kevyesti yli 3 tunnin päikkärit.

Ja voin kertoa, ettei se olo paljon ainakaan piristynyt!
Uskomatonta, mutta totta että tästä päivästä taitaa todella tulla sellainen en-saanut-mitään-aikaiseksi-päivä. Illalla oli tarkoitus nähdä yhtä kaveria, mutta oli pakko perua se, koska en jaksa! Miten joskus voi olla tällaisia päiviä?
Ei helle ole minuun ennenkään vaikuttanut sen kummemmin, joten uhmettelen jos kyse on siitä. Ja vettäkin olen muistanut juoda.

No, oli fiilis mikä hyvänsä aion käydä kävelemässä koirien kanssa ainakin vajaa pari tuntia vielä ja kauppaankin on pakko raahautua. Eipä ole onneksi kyllä ruokakaan paljon maistunut, joten sen puolesta ei kai kannata murehtia, vaikka olen ollut niin laiska koko päivän!

Toivottavasti muilla on ollut vähän reippaampi päivä!

What a great weekend!

Minulla oli tosi kiva viikonloppu. Kerrankin. Osasin kerrankin relata ja olla murehtimatta kaikkea enemmän tai vähemmän turhaa.
Lauantaina oli tosiaan kaverini siskon läksiäiset. Tosin on tämä hänen siskonsakin kaverini, en vain yhtä hyvin tunne häntä. Joka tapauksessa aloiteltiin kaverini luona. Olin pukeutunut ihanaan mekkoon ja olin onnistunut laittamaan hiuksetkin ihmeen hyvin, ottaen huomioon etten ole käynyt edes kampaajalla melkein vuoteen! Onneksi vähän sekaisessa kiharakampauksessa ei näy, ettei hiuksissa ole mitään mallia. Joka tapauksessa tunsin itseni kerrankin ihan nätiksi ja asiaa tietenkin helpotti vielä se, että paino oli lauantaiaamuna taas vähän pienempi.
Koko ilta oli tosi kiva. Aloiteltiin tosiaan kaverillani, missä juotiin drinksuja ja syötiin poppareita, ennen kun lähdettiin baariin viettämään itse läksiäisiä. Kaverini äiti oli käymässä siellä juhlissa ja päivitteli miten paljon olen hoikistunut! No ei kyllä ihme, koska olen nähnyt hänet viimeksi sotanorsuajoillani, jolloin painoin yli 60 kg. Mutta tottakai siitä tuli hyvä mieli.
Juotiin ja tanssittiin ja pidettiin hauskaa. Ja menin kaverille yöksi, kun ne asuu ihan keskustassa kävelymatkan päässä sieltä baarista.

Sunnuntai oli viikon virallinen mässytyspäivä, koska tiesin jo etukäteen, että pikku darrassa tekee koko ajan mieli puputtaa jotain. Tuli syötyä mm. ranskalaisia, jätskiä ja suolapähkinöitä + illalla karkkia, kun käytiin katsomassa Harry Potterin viimeinen osa. Se oli niin hyvä! Tietenkin itkin taas puolet elokuvasta, kuten minulle aina käy, mutta voi että miten haikeeta, kun ei ole enää mitään odotettavaa! Ei enää yhtään kirjaa, eikä yhtään elokuvaa jota odotella... Mutta niin se vaan menee. Ja tietenkin PALJON viisaampaa lopettaa näin, kun myöhemmin väkisin keksiä jotain surkeita jatko-osia, joissa jotkut nousee kuolleista ja muuta typerää.
Silti surullista.

Tänään en käynyt aamulla vaa'assa. Luku olisi voinut olla masentava, joten jätin väliin. Tänään on kuitenkin palattu ruotuun ja nyt viimeiset kaksi viikkoa kunnon tsemppi päällä ja sitten otan myös ne kuvat.
Nyt kuitenkin lenkkarit jalkaan ja koirien kaa lenkille!

Hammaslääkäripaniikkia ja paino!

Minulla on joskus monta vuotta sitten lohjennut kolmion muotoinen pala toisesta etuhampaasta ja koska on sanomattakin selvää, että etuhampaat on aika kovassa rasituksessa, niin se paikka parin vuoden välein menee rikki ja joudutaan uusimaan.
Olen varmaan miljoona kertaa valittanut täällä hammaslääkäripelkoani, ja voitte varmaan kuvitella tuskani, kun paikka tällä kertaa irtosi ja hammaslääkärini on lomalla! Kaiken lisäksi aikoja ei olisi saanut kyseisessä paikassa muille, kun yhdelle mieslääkärille, josta minulla on tosi huonoja kokemuksia. Ei siis auttanut, kun ryhtyä miettimään jotain muuta hammaslääkäriasemaa. Luojan kiitos, pääkaupunkiseudulla näitä asemia riittää! Myös niitä, joista löytyy omia hammaslääkäreitä meille "paniikkipotilaille".
Voin kertoa, että syke oli huipussa kun hammaslääkäriin eilen astelin. Mutta ihan turhaan! Se hammaslääkärimies oli ihan mahtava tyyppi. Niin tarkka ja rauhallinen ja sitä paitsi hyvännäköinenkin! Ja hammas korjattiin ilman puudutusta! En olisi ikinä itsestäni uskonut, mutta jotenkin se tyyppi sai minut vakuuttuneeksi, että selviydyn.
Tavallaan olisi ollut helpompaa, jos käynti ei olisi mennyt ihan niin hyvin, koska nyt jopa pohdin, että pitäisikö kokonaan vaihtaa tuolle toiselle hammaslääkärille. Eihän se siis mitenkään laitonta ole, mutta olen käynyt niin monta vuotta samalla lääkärillä, että hän varmasti ihmettelisi kun en enää ollenkaan tulisikaan sinne. Onneksi seuraavaan käyntiin on vielä aikaa, joten ehdin miettiä asiaa.

Selvittyäni niin hyvin hammaslääkärikäynnistä päätin, että olen ansainnut pienen alennusmyyntikierroksen. Olen kuitenkin selkeästi kadottanut sisäisen mestarishoppaajani, koska nyt joka ikisen vaatteen ja tavaran kohdalla päässä soi vain "Et sinä sitä tarvitse, säästä johonkin tärkeämpään!"
Ennen pistin surutta vähätkin rahani uusiin vaatteisiin tippaakaan murehtimatta.
En tiedä onko kyseessä järjen ääni, vai tuntuuko minusta vain että haluan olla vielä edes vähän pienempi, ennen kuin ostan mitään uutta.

Paino on siis viime aikoina heitellyt aika paljon, mutta nyt taas 54:n turvallisemmalla puolella. 29.7 on jäljellä tasan kaksi viikkoa. Kuinka paljon kahdessa viikossa voi laihtua...?
Huomenna on kaverini siskon läksiäiset, joihin olen luvannut yrittää päästä. Siis ei minulla mitään muutakaan ohjelmaa ole silloin, mutta ahdistaa kaikki se ruoka ja juoma. Toisaalta käyn niin vähän missään, että kyllä minä ainakin käymään varmaan menen. Sitä paitsi ei minun kannata ruuista stressata, en voi kuitenkaan syödä mitään, kun kaikessa on maitoa tai vehnää. Ja voin ihan hyvin olla vesilinjalla tai sitten enintään pari siideriä.
Sunnuntaina menen katsomaan Harry Potterin viimeisen osan. Päätin, että jos minun tekee mieli, voin silloin syödä vähän karkkia. Mutta vain jos todella tekee mieli! Ei ole nimittäin moneen päivään tehnyt yhtään mieli karkkia, mikä on minun tapauksessani tosi outoa!
Ennen tuota leffaa haluaisin ehtiä lukea viimeisen Harry Potterin loppuun ja vielä olisi yli 400 sivua jäljellä!

Hyvää viikonloppua!

Tears don't mean you're losing

Jos joku vielä tulee joskus sanomaan minulle, että diabeteksen kanssa voi elää ihan normaalia elämää, niin en kyllä kahta kertaa mieti, ennen kuin annan sille henkilölle turpaan. En kylläkään ole koskaan kuullut kenenkään diabeetikon edes väittävän sellaista, mutta jostain syystä etenkin lääkäreillä on tapana sitä hokea. Eikä sillä, että kukaan olisi niin minulle viime aikoina sanonut (välttelenhän lääkäreitäkin viimeiseen asti), mutta jostain syystä minulle on iskostunut päähäni lääkärien sanat, siltä ajalta kun lapsena minulla diabetes todettiin.
"Kyllä diabeteksen kanssa voi elää ihan niinkun muutkin ihmiset."
"Insuliinin pistämisestä ja verensokerin mittaamisesta tulee samanlainen rutiini ja jokapäiväinen juttu, kuin vaikka hampaiden pesu. Pian teet sen automaattisesti, koska se kuuluu sun päivärutiiniin."
Haistakaa paska. On kai sanomattakin selvää, etteivät nämä kyseiset lääkärit itse sairasta kyseistä tautia ja luultavasti lisäksi vetävät viinereitä naamaan kahvitauolla...

Minulle verensokerin mittaamisesta tai insuliinin pistämisestä ei ole koskaan tullut "rutiini". Kun olen masentunut ja ahmin kaksin käsin, en viitsi edes mitata verensokeria, koska en halua tietää miten se heittelee. Pistän vain summamutikassa insuliinia, vaikka tyhmempikin tajuaa, ettei sen niin kuulu mennä. En vain jaksa välittää.
Kun minulla menee (minun asteikollani) hyvin, mittaan verensokeria kuin heikkopäinen, jopa 20 kertaa päivässä. Minun pitää vahtia, ettei se laske niin että joutuisin syömään tai nouse niin, että joutuisin pistämään.

Tänään piti olla hyvä päivä, mikä tarkoittaa neljää koiralenkkiä + salitreeniä (5km juoksu, vatsat, selät, reidet, kädet) + pyöräilyt salille ja takaisin (yht. 8km). Ennen salille lähtöä mittasin verensokerin ja totesin, että se oli jopa hieman liian korkea (14.5). En kuitenkaan viitsinyt ruveta korjaamaan sitä, koska olin tosiaan lähdössä juuri salille. Pyöräiltyäni perille (huiman 4 km matkan) mittasin sokerit uudestaan ja tulos 3.9!! Mahtavaa! En ymmärrä, että millä järjellä noin on mahdollista tapahtua. No eihän siinä muuta sitten, kun 6 dl mehua kurkusta alas ja sen jälkeen takaisin kotiin, koska noilla sokereilla ei kyllä juosta tai jumpata, tuon mehun ansiosta sentään selvisin hengissä takaisin kotiin.
Ja mikä kohta tässä olikaan sitä "normaalia elämää", mikä diabeetikollakin voi olla?!
Koko loppupäivä meni sitten päin helvettiä. En voi liikkua, koska en halua syödä.
Onneksi sentään vähän tuli pyöräiltyä ja aamupäivällä kävelin koirien kanssa yhteensä yli 10 km, mutta harmittaa silti.
Ja myös siihen olen tyytyväinen, etten ole rynninyt kauppaan ostamaan herkkuja, kuten minulla on tapana, kun "tää päivä on jo valmiiks pilalla, niin mitä väliä".

Anteeksi typerä sokeritautihermoromahdus, mutta kenelle muulle näitäkin asioita itkisin, ellen teille täällä. Toivottavasti huomisesta tulee parempi päivä...

Let me feel the air again

Välillä elämä vain on niin paskaa, ettei voi kun miettiä mikä on se asia, mikä pitää minut täällä. Tänään on taas ollut juuri sellainen päivä. Itse asiassa jokainen päivä on sellainen päivä, välillä vain onnistuu kääntämään ajatukset pois pahimmasta todellisuudesta silläkin uhalla, että seuraavana aamuna koko paska iskee päin kasvoja entistä pahemmalla raivolla.

Minun pitäisi kai vain pysyä kotona. Omassa pienessä kodissani, omassa tyhjässä elämässäni. Niin tylsässä, mutta samalla turvallisessa. Yritän käydä salilla joka päivä. Ja koirien kanssa lenkillä. Vähintään kolme lenkkiä joka päivä. Minun pitäisi tyytyä siihen. En selviydy enemmästä. En löydä töitä, johon haluaisin tai en pääse työhön, johon haluaisin. En enää kestä sitä, mitä kaikkea muut saavat ja saavuttavat samaan aikaan, kun minä en saa tai saavuta yhtään mitään.
Käyn melkein joka viikonloppu vanhemmillani. Pakko pitää välit kunnossa, koska en selviä ilman heidän apuaan rahallisesti ja muutenkin, halusin tai en. Mutta minä en selviydy niistä viikonlopuista. En selviydy siitä ruokahelvetistä koskaan voittajana, enkä koskaan selviydy ehjänä, kun joudun kuuntelemaan juttuja siitä, mitä sisarukseni ovat tehneet.
Minun siskoni on nyt Kreikassa. Poikaystävänsä kanssa. He lähtivät sinne ihan huvikseen, kun sattumalta selailivat äkkilähtöjä ja sattui sopiva matka sopivaan aikaan. Ja kappas, hotellikin on täydellinen, allasalue varsinkin ja kaikki nyt vain sattui menemään täydellisesti, kuten aina.
Minun elämääni ei kuulu matkat Kreikkaan, eikä poikaystävät. Ja vaikka kuuluisikin, minulle sattuisi joku paska hotelli ja rumat näkymät ikkunasta. Minun elämäni on sellainen, että siinä ontuu aina joku asia. En muista, että mikään asia elämässäni olisi sujunut ongelmitta.

Tuntuu, että oravanpyöräni kutistuu ja kiristyy entisestään. Minulla on nykyään vatsa kipeä koko ajan. Se on kipeä, jos en syö ja kipu vain yltyy, jos syön. En enää tiedä, mitä uskallan tehdä. En halua mennä lääkäriin. En selviytyisi siitä. En halua, että kukaan tuntematon koskee minuun tai tekee testejä. Ne eivät ole kuitenkaan varmoja ja sitäpaitsi minun tuurillani se on vähintään vatsasyöpä.

Joku voisi ajatella, että mitä helvetin järkeä on edes laihduttaa, kun kaikki muukin on jo niin huonosti. Minulle sillä on järkeä. Tuskin kukaan kuollessaankaan haluaa olla lihava.

Lupaan...

Lupaan teille rakkaat lukijani, että 29.7 julkaisen itsestäni ennen-jälkeen kuvat. Kuvan, jossa olin lihavimmillani ja kuvan, jossa olen silloin. Jotain tämän kaltaista, vaikken olekaan silloin noin ihanan laiha...



Lisäksi lupaan ruveta taas ahkerammin päivittämään!