Jos joku vielä tulee joskus sanomaan minulle, että diabeteksen kanssa voi elää ihan normaalia elämää, niin en kyllä kahta kertaa mieti, ennen kuin annan sille henkilölle turpaan. En kylläkään ole koskaan kuullut kenenkään diabeetikon edes väittävän sellaista, mutta jostain syystä etenkin lääkäreillä on tapana sitä hokea. Eikä sillä, että kukaan olisi niin minulle viime aikoina sanonut (välttelenhän lääkäreitäkin viimeiseen asti), mutta jostain syystä minulle on iskostunut päähäni lääkärien sanat, siltä ajalta kun lapsena minulla diabetes todettiin.
"Kyllä diabeteksen kanssa voi elää ihan niinkun muutkin ihmiset."
"Insuliinin pistämisestä ja verensokerin mittaamisesta tulee samanlainen rutiini ja jokapäiväinen juttu, kuin vaikka hampaiden pesu. Pian teet sen automaattisesti, koska se kuuluu sun päivärutiiniin."
Haistakaa paska. On kai sanomattakin selvää, etteivät nämä kyseiset lääkärit itse sairasta kyseistä tautia ja luultavasti lisäksi vetävät viinereitä naamaan kahvitauolla...
Minulle verensokerin mittaamisesta tai insuliinin pistämisestä ei ole koskaan tullut "rutiini". Kun olen masentunut ja ahmin kaksin käsin, en viitsi edes mitata verensokeria, koska en halua tietää miten se heittelee. Pistän vain summamutikassa insuliinia, vaikka tyhmempikin tajuaa, ettei sen niin kuulu mennä. En vain jaksa välittää.
Kun minulla menee (minun asteikollani) hyvin, mittaan verensokeria kuin heikkopäinen, jopa 20 kertaa päivässä. Minun pitää vahtia, ettei se laske niin että joutuisin syömään tai nouse niin, että joutuisin pistämään.
Tänään piti olla hyvä päivä, mikä tarkoittaa neljää koiralenkkiä + salitreeniä (5km juoksu, vatsat, selät, reidet, kädet) + pyöräilyt salille ja takaisin (yht. 8km). Ennen salille lähtöä mittasin verensokerin ja totesin, että se oli jopa hieman liian korkea (14.5). En kuitenkaan viitsinyt ruveta korjaamaan sitä, koska olin tosiaan lähdössä juuri salille. Pyöräiltyäni perille (huiman 4 km matkan) mittasin sokerit uudestaan ja tulos 3.9!! Mahtavaa! En ymmärrä, että millä järjellä noin on mahdollista tapahtua. No eihän siinä muuta sitten, kun 6 dl mehua kurkusta alas ja sen jälkeen takaisin kotiin, koska noilla sokereilla ei kyllä juosta tai jumpata, tuon mehun ansiosta sentään selvisin hengissä takaisin kotiin.
Ja mikä kohta tässä olikaan sitä "normaalia elämää", mikä diabeetikollakin voi olla?!
Koko loppupäivä meni sitten päin helvettiä. En voi liikkua, koska en halua syödä.
Onneksi sentään vähän tuli pyöräiltyä ja aamupäivällä kävelin koirien kanssa yhteensä yli 10 km, mutta harmittaa silti.
Ja myös siihen olen tyytyväinen, etten ole rynninyt kauppaan ostamaan herkkuja, kuten minulla on tapana, kun "tää päivä on jo valmiiks pilalla, niin mitä väliä".
Anteeksi typerä sokeritautihermoromahdus, mutta kenelle muulle näitäkin asioita itkisin, ellen teille täällä. Toivottavasti huomisesta tulee parempi päivä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.