8 päivää

Argh, pari päivää on mennyt ihan päin helvettiä. Lisäksi tänään sain maailman järkyimmän ahdistuskohtauksen. Syynä se, että oon nyt ollut kolme viikkoa putkeen flunssassa, enkä vieläkään pysty siksi urheilee kunnolla ja toiseks vaikka äidistä tykkäänkin, niin nyt kun se on ollut yli viikon sairaslomalla, niin oon ollut sen kanssa melkeen 24/7 ja voin kertoa, että ahdistaa...

Oon syöny vapusta asti vaihtelevan huonosti koko ajan ja liikkunu liian vähän ja tänään sitten sain vielä pitkästä aikaa hullun ahmimiskohtauksen. Tää ei vaan voi jatkuu näin!

Raskasta...

Ei tosiaan ollut kovin helppo päivä... Tuntui rankalta hakea opiskelupaikastani koko elämä laatikoissa pois. Jäi vain tyhjä huone.

Syömiset on ihan päin helvettiä, oon syönyt muroja, pari sämpylää, jäätelöä, karkkia, puolikkaan subin ja kanatortillan. Hyi helvetti... Mut tää oli kai odotettavissa. Kuten sanoin, kun stressaan niin syön, koska kuvittelen, että se auttaa siihen tuskaan. No, pakko myöntää, et jollain asteella helpottaakin mut väärä keino se joka tapauksessa on... Mut luulen, että tää nyt ainakin vähän helpottuu, koska pystyn nyt helpommin suunnittelee päivät ja ruokailut ym. kun päivärytmi on vapaampi. Siis siihen asti et alotan duunit. Mutta toivon, että uusi työkin tulee sit olemaan kiva ja jännittävä juttu, eikä niinkään stressaava, että rupeaisin taas tohon panikointikierteeseen.

Mulla on myös tapana himoita heti ruokaa, jos ei ole muuta tekemistä. Monihan ryhtyy tässä tilanteessa polttaa tupakkaa, mutta olen päättänyt, että kun en kerta tähän mennessä ole aloittanut niin en aloitakaan... Sen sijaan olen yrittänyt kehittää tilalle muuta ja löytänyt neulomisen ihanuuden. Ja olenkin nyt lyhyessä ajassa neulonut kaksi erilaista kaulahuivia, sekä puolitoista säärystintä... Kohta pitää miettiä, mikä olisi seuraava neuletyö, johon ryhdyn. Minua tavallaan lohduttaa ajatus siitä, että jotain mieluisaa on kesken ja voin aina palata sen pariin, kun alkaa ahdistaa. Välillä se auttaa ja välillä ei, mutta parempi kuin ei mitään.

Toivon nyt löytäväni mahdollisimman pian sen asunnon, jotta pääsisin pois täältä ruoan luvatusta maasta, eli äidin keittiöstä. Silloin olisi helpompaa hallita syömistä, kun ei hankkisi mitään turhaa...

Huh, onneks tää päivä alkaa kallistua iltaan. Kauhea ahdistus. Tällaset suuret muutokset ei taida olla mua varten.

Uuden alku?

Joskus sitä vain toivoisi olevansa vahvempi. Mutta mä olen taas takaisin alkupisteessä. Olen keskeyttänyt opinnot, asun vanhempieni luona evakossa ja työpaikka ja asunto hakusessa. Voisi kuvitella, että olisin hajalla ja masentunut. No ehkä olenkin, mutten enää niin paljon. Huomenna tulee olemaan kova paikka. Menemme opiskelupaikkaani hakemaan tavarani pois. Onneksi on syyslomat, niin siellä ei ole ketään. Tunnen itseni tavallaan luovuttajaksi. Tuonne kouluun, missä olin on vaikea päästä. Mutta nyt tajuan, että hain sinne ainoastaan siksi, että halusin näyttää kaikille, että pääsen sinne jos haluan. Tein sen vain todistaakseni jotain. Heitin sen takia vuoden tavallaan kokonaan hukkaan. Tajusin, etten halua tehdä sillä alalla töitä tulevaisuudessa.
Tiedän, että huomisesta tulee rankka, mutta luulen että sen jälkeen alkaa helpottaa. Olen saanut nyt levätä ja alan olla valmis uusiin haasteisiin. Haaveilen mukavasta työpaikasta ja omasta asunnosta keskustassa. Ja nyt ennen kaikkea siitä, että olisin hoikka. Koska tiedän, että kun olen hoikka ja näytän hyvältä saan roppakaupalla itseluottamusta ja alan uskoa itseeni vielä enemmän.
Olen asettanut tavoitteeksi -10kg jouluun mennessä. Se on aika paljon, mutta tiedän että pystyn siihen. Se, että asun nyt vanhemmillani jonkin aikaa tuo ongelmia, sillä täällä jääkaappi on aina pullollaan ruokaa. Yleensä iltaan saakka sujuukin hyvin, mutta myöhään illalla on heikoin hetki. Olen opiskelujeni aikana kehittänyt itselleni eräänlaisen yöstressin. En halua mennä nukkumaan, koska pelkään seuraavaa aamua. Olen ollut niin väsynyt, että olen ruvennut jo illalla panikoimaan aikaista herätystä ja kaikkea sitä, mitä päivän aikana täytyy ehtiä tehdä. Stressi laukaisee minulla ahmimiskohtauksen, ja koska kärsin emetofobiasta, enkä uskalla oksentaa, lihon helposti.
No, tämä yöstressaaminen on nyt onneksi hieman vähentynyt, mutta yösyöjän se minusta on silti tehnyt. Illalla kymmenen jälkeen jääkaappi kutsuu minua niin, etten meinaa kuulla ajatuksiani. Pitäisi vain oppia menemään aikaisin nukkumaan. Tässä laihduttamisessani on siis haastetta kerrakseen, mutta uskon että jo tämä ajatusten purkaminen saattaa helpottaa...