Raskasta...

Ei tosiaan ollut kovin helppo päivä... Tuntui rankalta hakea opiskelupaikastani koko elämä laatikoissa pois. Jäi vain tyhjä huone.

Syömiset on ihan päin helvettiä, oon syönyt muroja, pari sämpylää, jäätelöä, karkkia, puolikkaan subin ja kanatortillan. Hyi helvetti... Mut tää oli kai odotettavissa. Kuten sanoin, kun stressaan niin syön, koska kuvittelen, että se auttaa siihen tuskaan. No, pakko myöntää, et jollain asteella helpottaakin mut väärä keino se joka tapauksessa on... Mut luulen, että tää nyt ainakin vähän helpottuu, koska pystyn nyt helpommin suunnittelee päivät ja ruokailut ym. kun päivärytmi on vapaampi. Siis siihen asti et alotan duunit. Mutta toivon, että uusi työkin tulee sit olemaan kiva ja jännittävä juttu, eikä niinkään stressaava, että rupeaisin taas tohon panikointikierteeseen.

Mulla on myös tapana himoita heti ruokaa, jos ei ole muuta tekemistä. Monihan ryhtyy tässä tilanteessa polttaa tupakkaa, mutta olen päättänyt, että kun en kerta tähän mennessä ole aloittanut niin en aloitakaan... Sen sijaan olen yrittänyt kehittää tilalle muuta ja löytänyt neulomisen ihanuuden. Ja olenkin nyt lyhyessä ajassa neulonut kaksi erilaista kaulahuivia, sekä puolitoista säärystintä... Kohta pitää miettiä, mikä olisi seuraava neuletyö, johon ryhdyn. Minua tavallaan lohduttaa ajatus siitä, että jotain mieluisaa on kesken ja voin aina palata sen pariin, kun alkaa ahdistaa. Välillä se auttaa ja välillä ei, mutta parempi kuin ei mitään.

Toivon nyt löytäväni mahdollisimman pian sen asunnon, jotta pääsisin pois täältä ruoan luvatusta maasta, eli äidin keittiöstä. Silloin olisi helpompaa hallita syömistä, kun ei hankkisi mitään turhaa...

Huh, onneks tää päivä alkaa kallistua iltaan. Kauhea ahdistus. Tällaset suuret muutokset ei taida olla mua varten.