Enough!

Viikonloppuna olin kuolemanväsynyt. Ja töissä. Mutta vaikka olisin kuinka väsynyt, en koskaan lintsaa työnteossa, vaan teen aina parhaani ja tunnen syyllisyyttä, jos en yllä parhaimpaani. Sunnuntaina olin lähes tulkoon hyvällä tuulella ja tunsin osaavani työni hyvin. Kunnes... En viitsi kertoa missä olen töissä, mutta siellä on vuokralla eräs ihminen, jolla on rahaa millä leveillä ja joka ei tippaakaan ymmärrä tai arvosta työmme raskautta. Eilen hän sitten TAAS KERRAN ryhtyi valittamaan työstäni, ja ihan turhaan, koska olin tehnyt kaiken hyvin ja pomoni on aina todella tyytyväinen työni laatuun ja ahkeruuteeni. Ja kaiken lisäksi minä olen tasan ainoa, jolle kyseinen nainen aina valittaa, vaikka muut tekevät asiat poikkeuksetta täysin samalla tavalla, kuin minä. Nytkin hän päivitteli sitä, kuinka olivat erään toisen vuokralaisen kanssa ihmetelleet sitä, miten kaikki on aina viikolla hyvin, mutta silloin kun minä teen yksin viikonloppua kaikki on huonosti.
Ja miltä tuntuukaan kerta toisensa jälkeen kuunnella samaa kitinää ja saada pelkkää paskaa niskaan kiitoksena kaikesta raatamisesta. Mielestäni tuollaiset ihmiset pitäisi laittaa jonnekin orjaleirille, kunnes oppivat arvostamaan huonopalkkaisempia töitä. Hetken kitinää kuunneltuani minulle totaalisesti riitti! Tajusin, ettei kyseinen henkilö tule muuttumaan, eikä sen puoleen lähde kyseisestä paikasta kulumallakaan, tai ainakin sekoan lopullisesti ennen kuin niin tapahtuu. Päätin, etten todellakaan ole ansainnut tällaista.
Tokaisin muijalle "Just joo, ikävä kuulla muttei kiinnosta!", marssin toimistoon, otin luurin käteen ja soitin pomolleni. Ja irtisanoin itseni! Sekunnin mietin, että teinköhän nyt jotain tyhmää ja harkitsematonta, mutta loppujen lopuksi puhelun jälkeen tunsin itseni jotenkin vapaaksi ja hengittäminenkin tuntui jollain tapaa helpommalta. Sen jälkeen pistin napit korviini ja kuuntelin loppu työpäivän musiikkia kovalla. Huomasin kyllä, kuinka tämä kyseinen henkilö huuteli silloin tällöin nimeäni päästäkseen juttusille, mutta esitin, kuin en olisi nähnyt enkä kuullut häntä.

Tänään hain sairaslomaa keskiviikkoon saakka, koska haluan antaa pölyn hieman laskeutua... Tai myrskyn nousta, en osaa sanoa miten tässä käy. Onneksi tarvitsee tehdä enää torstai ja perjantai töitä. Ensi viikon lomailen käyttämättömillä lomapäivilläni. Joka tapauksessa aion kyllä vielä henkilökohtaisesti kiittää kyseistä valittajaa ulos hiillostamisesta ja mielellään teen sen vielä niin, että mahdollisimman moni kuulee keskustelumme, jotta muutkin (kuin työntekijät) tajuaisivat millainen ihminen hän pohjimmiltaan on.

P.S. Tänään tulee Voice/TV Viideltä klo 21.00 dokumentti Raju painonpudotus. Mainoksen perusteella vaikuttaa katsomisen arvoiselta.

Liian rikki.

Itken koko ajan. En pysty estämään sitä. Minusta on tullut hirvittävän heikko. En tarvitse kuin pienen vastoinkäymisen ja olen aivan romuna. Itken julkisilla paikoilla ja ihmiset tuijottavat. En halua edes tietää, mitä ne ajattelee. Minkälaisena ihmisenä ne minua pitää.

Kesän jaksoin jotenkin. Kai lämmin ilma ja aurinko piti minua hengissä, mutta nyt syyssateiden tultua kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Kaikki tuntuu niin ylivoimaiselta. Käyn töissä, syön, ulkoilutan koiraa ja nukun. Ja saan hillittömiä ahdistuskohtauksia, jotka yritän tukahduttaa syömällä. Suihkussa käyminen tuntuu ylivoimaiselta. Puhumattakaan hiusten kuivaamisesta tai siivoamisesta. En jaksa pestä meikkejä ennen nukkumaan menoa. En jaksa mitata verensokeria. Annostelen insuliinia miten sattuu. Jos muistan ollenkaan.

Muutama ystäväni jaksaa pyytää minua leffaan ja lenkille. En jaksa lähteä. En kehtaa lähteä. Häpeän itseäni niin paljon, että on parempi pysyä poissa tuttujen läheltä. En haluaisi kenenkään näkevän minua näin rikkinäisenä.

Joudun maanantaina "työhöntulotarkastukseen". Se olisi kai pitänyt olla silloin, kun aloitin tuolla, eli toukokuussa, mutta työpaikan muutosten takia se viivästyi. Onneksi. Enkä haluaisi mennä nytkään. En tiedä pitäisikö minun puhua totta vai olla vain, kuin kaikki olisi ok. Toisaalta kaikki kyllä paljastuu verikokeissa. Välinpitämättömyys sokeritautia kohtaan. Ja kaikki muu.
Ehkä ne pakottaa sieltä suoraan hoitoon. Ihan sama, en jaksa välittää.

Tänään.

Tänään on ollut hyvä päivä.
Tänään kävin katsomassa ihanaa asuntoa ja jätin siitä hakemuksen. Niin teki myös moni muu. Illalla asunnon omistaja soitti ja kertoi, että haluaa tehdä vuokrasopimuksen kanssani! Asunto on niin kaunis, siinä on valtavat ikkunat ja niin paljon valoa!
Tänään vietin koko illan koirani kanssa. Sen iloisuus tarttui minuun väkisinkin.
Tänään en syönyt järkevästi, mutta en voi antaa sen masentaa, vaikka haluaisinkin.

Huomenna.

Huomenna menen katsomaan paria asuntoa, toisesta minulla on aika suuret odotukset.
Huomenna on lyhyt päivä töissä, joten otan koiran mukaan. Aion muutenkin viettää aikaa enemmän koirani kanssa. Se on ansainnut sen. Se on ainut asia maailmassa, joka saa minut hymyilemään joka päivä.
Huomenna kirjoitan muutaman työhkemuksen.
Huomenna syön järkevästi.

Liikaa kysymyksiä

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Välillä tunnen itseni vähän onnellisemmaksi, mutta yleensä vain hetkeksi. Jonkun pienen hetken ajan hymyilen onnellisille ajatuksille, mutta pian sen jälkeen muistan taas miten yksinäinen olen.

Ne häät olivat ihanat, en haluaisi samanlaisia itselleni, mutta siellä oli ihanan kotoisa ja lämmin tunnelma. Minulla oli mekko, jossa tunsin itseni kauniiksi. En ole onnistunut vieläkään laihtumaan lähellekään tavoitettani, mutta kiitos fyysisen työni, saatan olla ihan hiukan edes kiinteämpi.

Asuntoasia ei ole vieläkään ratkennut, eli sopivaa asuntoa etsitään yhä. Samalla etsin uutta työpaikkaa. Rakastan nykyistä työtäni ja varsinkin työkavereitani. Tuntuu oudolta, että voi joka päivä jutella ja nauraa ihanien ihmisten kanssa. Silti, kai siksi etten ole tottunut sellaiseen, minusta välillä tuntuu kuin en kuuluisikaan joukkoon. Toivon, että voisimme olla yhteydessä sittenkin, kun vaihdan työpaikkaa. Vaikka pidän tuosta työstä, tiedän etten jaksa sitä talven yli. Kun tulee sateet ja pakkaset, työ jota tehdään paljon myös ulkona muuttuu tosi raskaaksi ja vielä pitkät työmatkat päälle. Koiranikaan ei ansaitse joutua olemaan niin pitkiä aikoja yksin (nythän sillä on äitini seuranaan päivisin, mutta syksyllä taas ei), enkä minä jaksa touhuta sen kanssa tarpeeksi, jos olen joka päivä töiden jälkeen ihan kuollut.

Uskottelen itselleni koko ajan, että olen onnellinen sitten kun... Sitten kun saadaan asunto, sitten kun olen laihtunut, sitten kun saan kirjoitukset hoidettua loppuun, sitten kun löydän uuden työpaikan. En tiedä onko näin, mutta koska otan stressiä kaikista näistä asioista niin kyllä se ainakin halpottaisi saada asioita hoidetuksi. Voisi sitten ainakin kehittää uusia stressin aiheita vanhojen sijaan...

En halua kuolla, en vain jaksa elää

Äiti kysyy mikä mua vaivaa aina silloin, kun olen normaalia hiljaisempi. Se haluaa, että kerron, että poden sydänsuruja tai muita normaalien ihmisten murheita. Silloin, kun olen paremmalla tuulella ja haluaisin kertoa jollekin niistä asioista, jotka sinä päivänä ovat onnistuneet, kukaan ei kuuntele. Olen se epäonnistunut tytär, jonka onnistumiset ovat mitättömiä. Mieluummin vanhempani kuuntelevat siskoni ja veljeni kuulumisia. Heidän, joiden elämä on mennyt suunnitelmien mukaan.

Minulla oli tänään vapaapäivä. En pidä nykyään vapaapäivistä. Koko päivä vain aikaa ahmia ja ajatella ruokaa. Vapaapäivät menevät vielä surkeammin, kuin ne päivät, jolloin olen töissä. Olin suunnitellut koiran aamulenkin jälkeen pyöräileväni kaupoille ja olisin samalla käynyt solariumissa. Sitten olisin tullut kotiin suihkuun ja vienyt koiran taas ulos. Illalla oli tarkoitus mennä elokuviin äidin ja siskon kanssa.
Mutta suunnitelmat kaatuivat heti alkuunsa siihen, ettei ollut yhtään puhtaita vaatteita ja kaikki aikataulut menivät pilalle pyykinpesuun ryhdyttyäni. En ehtinyt lähteä pyörällä enää minnekään, enkä jaksanut raahautua suihkuun. Tunsin itseni taas täydellisen epäonnistuneeksi ja niin helvetin rumaksi ja lihavaksi. Kaikki vaatteet olivat pyykissä ja ne, jotka eivät olleet eivät varmasti olisi mahtuneet edes päälleni. Sain hirveän ahdistuskohtauksen ja ilmoitin, etten ole lähdössä minnekään elokuviin tänään. Äiti suuttui, koska tätä kyseistä elokuvailtaa oli suunniteltu niin kauan. Mutta kaiken muun lisäksi ahdisti se totuus, ettei kukaan nykyään edes pyydä mua elokuviin. Äiti ja sisko olisivat lähteneet, koska MINÄ olin varannut liput ja järjestänyt kaiken ja koska niiden velvollisuus on viettää joskus aikaa kanssani, koska olen perheenjäsen. Nyt he lähtivät sitten kahdestaan, enkä ihmettelisi vaikka he olisivat tähän tyytyväisempiä, kuin alkuperäiseen järjestelyyn.

Itse tein koiran kanssa monen tunnin lenkin. Koira onkin ainoa, jonka seurassa tunnen itseni nykyään tarpeelliseksi ja pidetyksi. Välillä vain tuntuu, ettei aika ja voimat riitä hoitamaan koiraakaan niin paljon, kuin se ansaitsisi ja miten paljon tahtoisin. Ja siitä asiasta poden varmasti eniten aina huonoa omaatuntoa.

Illalla eräs ystäväni soitti minulle. Tämä ihminen on auttanut minut aikoinaan monen kriisin yli. Nyt olemme ajan myötä ajautuneet erillemme. Hän on muuttunut paljon, enkä ole varma pystynkö luottamaan häneen samoin, kuin ennen. Silti nykyään työni takia näemme taas useamman kerran viikossa. Ennen hän näki minusta aina heti, jos jokin oli vialla. Siksi kai hetken aikaa kuvittelin, että hän olisi nytkin huomannut ahdistuneisuuteni ja soittaisi kysyäkseen miten voin. Mutta kuten yleensä, pelkurina en uskaltanut edes vastata puhelimeen... Myöhemmin hän sitten laittoi viestin, jossa pyysi minua soittamaan aamulla, koska tarvitsisi "pientä palvelusta". Huomaatteko nyt?!!! Se tapahtui taas. KUKAAN ei ole soittanut minulle moneen päivään ja kun lopulta niin tapahtuu, ne haluavat taas vain jotain palveluksia! En oikeasti jaksa kohta enää...

Ja söin paketillisen juustoriisikakkuja, pussillisen karkkia ja suklaalevyn... Tuntematta yhtään mitään.

Life's like an hourglass, glued to the table

Aika kuluu, mutta mikään ei muutu. Ympärilläni ihmiset saavat uusia mielenkiintoisia töitä, valmistuvat uusiin ammatteihin ja etenevät elämässään. Olen sama epäonnistunut minä.

Hetken aikaa kuvittelen olevani vahvempi. Muutaman päivän hallitsen kaikkea, olen kaiken yläpuolella ja päätän kaikesta. Sitten yksi sekunti, yksi väärä lause, yksi pieni epäonnistuminen, yksi pienen pieni lusikallinen ja helvetti on valloillaan. Syön, kun herään. Syön, ennen kuin menen nukkumaan. Syön, ennen kun lähden. Syön, heti kun tulen. Syön matkalla. Syön syön syön. Yritän olla vahvana ja samaan aikaan jo avaan uutta jäätelötuuttia, vaikka söin niitä jo neljä.

Luen facebookista "ystävieni" viikonloppusuunnitelmia. Minä en kuulu niihin. Minä en koskaan kuulu niihin. Jos rohkaisen itseni ja pyydän jotakuta kanssani baariin tai kahville, saan myöhemmin tekstiviestin, jossa typerällä tekosyyllä kaikki peruuntuu. En voi sietää viikonloppuja, enkä juhlapäiviä. En halua myöntää, että vietän ne kaikki yksin. Jäätelöä ja karkkia syöden, kadoten elokuvien mielikuvitusmaailmaan.

Ystäväni pyysi minua hoitamaan hevostaan ensi viikonloppuna. Hän ei itse pääse, sillä menee erääseen tapahtumaan ystäviensä kanssa. Minua ei pyydetä mukaan. Minulta pyydetään palvelusta. Minulle puhutaan vain, kun minulta odotetaan palveluksia.

Verensokerit päin vittua. En jaksa välittää. Haluaisin oksentaa, haaveilen siitä, että uskaltaisin. Luen ihmisten kertomuksia siitä, miten helppoa jäätelöä on oksentaa. Mutta en uskalla. Saan paniikkikohtauksen jo lähestyessäni vessaa. Sokeritauti, syömishäiriö, paniikkihäiriö, emetofobia, lievä maanis-depressiivinen mielialahäiriö... Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken.

Olisipa kone, joka osaisi vastata kaikkiin kysymyksiin. Minulla olisi niin paljon kysyttävää.