There's so much i want to say, But all the words just slip away

Minä vihaan ystävänpäivää. En haluaisi vihata, mutten voi sille mitään.

Lapsena rakastin kaikkia juhlapäiviä, koska ne olivat aina erikoispäiviä koulussa ja erikoispäivät toivat vaihtelua tylsiin rutiineihin. Ystävänpäivänä koulun käytäville tuli postilaatikoita, joihin sai pudottaa itse askarreltuja kortteja ystäville. Ystävänpäivänä iltapäivällä kortit sitten jaettiin oikeille omistajilleen. Suosituimmat saivat kortteja kasapäin, mutta en muista että kukaan olisi ilman jäänyt.
Äiti yllätti meidät ystävänpäivänä aina suklaasydämillä ja muilla pienillä lahjoilla. Rakastin ystävänpäivää.

Myöhemmin ystävänpäiväkortit alkoivat menettää merkityksensä ja tekstiviestit syrjäyttivät kortit lähes kokonaan. Mutta ihan totta, kumpi lämmittää enemmän; itsetehty kortti vai tekstiviesti ruudulla "Hyvää ystävänpäivää" ja viesti luultavasti lähetetty yhdellä kertaa kaikille ystäville. Toki jotkut jaksavat kirjoittaa yksilöllisiä tekstiviestejäkin, jolloin ne tuntuvat edes vähän henkilökohtaisemmilta, mutta silti. Tekstiviesti on helppo poistaa, vaivalla tehty kortti säilytetään mielellään.
Nykyään on facebook, joten tajusin ettei kukaan lähetä enää viestejäkään. Miksi lähettäisi, kun saman asian voi kerralla kertoa kaikille statuspäivityksessään!
Olen varmaan kamalan vanhanaikainen ja okei, olen yhtä mieltä siitä että sähköiset kortit säästävät luontoa, mutta jotenkin sanoma menettää merkityksensä.

Ehkä aikuisena ei edes kuulu viettää ystävänpäivää. Tai ainakin se on tarkoitettu vain ällöromanttisille pariskunnille. Ainut vaan, että ei siinä minusta ole mitään ällöromanttista. En voi väittää, etten itsekin mieluiten viettäisi ystävänpäivää rakkaani seurassa. Minulla ei vain ole sitä rakasta ja se on oma vikani.
En oikeastaan edes osaa selittää sitä, miksi olen niin sitoutumiskammoinen. Olen tapaillut ihan mahtavia tyyppejä, mutta heti kun he ovat halunneet jotain vähän vakavampaa tai halunneet tietää menemisistä ja tulemisistani olen saanut paniikin. Ja pian tämän jälkeen lopettanut yhteydenpidon. Olen tyhmä ja itsekäs, tiedän sen itsekin. Miksen olisi voinut selittää ahdistustani ja pyytää tilaa ja hitaampaa etenemistä. Lähden heti karkuun, enkä uskalla kohdata vaikeuksia. Valitsen helpoimman tien, vaikkei se tie edes ole kovin helppo!
Ja jos tämä olisi tapahtunut kerran, se olisi vielä virhe joita tapahtuu, mutta sama kaava on toistunut monta kertaa. Se johtuu kai siitä, etten pysty hyväksymään itseäni ja siksi en voi uskoa, että kukaan muukaan voisi hyväksyä minua. Pelkään, että he ovat kanssani vain säälistä. Minusta on mahdotonta kuvitella, että joku voisi rakastua minuun, kun en osaa itsekään rakastaa itseäni.

Reilu vuosi sitten uutena vuotena yksi poika pyysi minua ulos. Lupasin tavata hänet, mutta sitten keksinkin aina jonkun tekosyyn olla lähtemättä. Mutta hän ei ole vieläkään luovuttanut. Olen jättänyt vastaamatta hänen puheluihinsa ja viesteihinsä ja ollut hänelle välillä jopa töykeä, mutta viimeksi eilen hän kyseli kuulumisiani ja tiedusteli lähtisinkö vaikka leffaan. En siis ole yli vuoteen tavannut häntä, mutta hän ei luovuta. En tiedä onko se mitä hän tekee säälittävää vai ihailtavaa, mutta hän sanoo vain yhä olevansa kiinnostunut. En tiedä onko hän seonnut päästään vai pitäisikö minun viimein suostua?!
En tajua miksei hän ole jo luovuttanut... Mitä te tekisitte?!