Just wanna be happy

Ensinnäkin 2 uutta lukijaa! Wau! Kiitos, ihanaa ja tervetuloa :)

En ole vieläkään uskaltautunut vaa'alle... Mut lupaan ja vannon, et puntaroin itseni lauantaina... Nyt en enää siirrä sitä. Tai itseasiassa eilen, kun punnitsin pennun, niin jouduin ensin punnitsemaan itseni. Tulos oli jotain vähän yli 58 kg, mutta en laske sitä, koska olin täysissä pukeissa ja juonut ja syönytkin jo ties mitä. Lohduttavaa kuitenkin, ettei ollut sen enempää. En oo ollut viime aikoina kauheen aktiivinen ja musta tuntuu, kun oisin lihonu joulun aikaan jotain 6 kiloa... No, lauantaina sit tosi kyseessä.

Tänään on taas ollut hyvät fiilikset koko ajan. En tajuu, miten paljon ton pennun hankkiminen on muuttanut mua muutamassa päivässä. En oo yhtään niin stressaantunu, en mieti yhtään syömistä (ennen kun oikeesti tuntuu, et on kova nälkä) ja mun elämässä tuntuu taas olevan enemmän sisältöä, kuin pitkään aikaan, vaik en oo käytännössä käyny sunnuntain jälkeen, kuin kerran eläintarvikeliikkeessä.
Ymmärrän just nyt aivan täysin kaikki maailman halibernit ja muut terapiaeläimet.

Pelkään, että tästä tulee pikkuhiljaa koiranhehkutusblogi. No, ehkä se laajentaa sitten lukijakuntaakin.
Siis mun tavoite on joka tapauksessa olla onnellinen, ei hankkia mitään pahempaa syömishäiriötä tai muutenkaan olla masentunut, niinkuin välillä oon ollut. Uskon vaan, että laihtuminen parantais mun itsetuntoa ja sitä kautta lisäisi onnellisuutta.
Tavoitteena siis muuttaa tämäkin blogi laihdutusblogista onnellisuusblogiksi ja toivottavasti tsempata muitakin, mikä kenelläkin sitten on tavoitteena!

Everybody needs somebody to love.

Niin siinä sitten kävi, että meille muutti pieni koira. Tai en tiedä kuinka pieneksi se lopulta jää, sekarotuinen kun on, mutta voisin kuvitella että aika pikkuiseksi jää. Sporttinen hän kuitenkin on ja vauhdikas :)

Just nyt musta tuntuu, että tää oli just sitä, mitä tarvitsin. Koiranpennussa on ihan järjetön homma ja vastuu, mutta just nyt tunnen itseni kauhean tärkeäksi. Ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu ihanalta pitää huolta jostakusta, etenkin kun se joku vastaa siihen rakkauteen samalla mitalla, ellei vielä suuremmalla.

Ja melkein parasta on se, että oon nyt niin keskittynyt muihin asioihin, etten ehdi ajatellakaan syömistä. Oon viime päivät syönyt vähemmän, kun ikinä ja ei ole edes tullut mieleen napostella mitään. Ja syönyt oon aina vasta sitten, kun on oikeesti tuntunu, että on nälkä. En oo kuitenkaan mitenkään näännyttänyt itseäni, vaan rehellisesti syöny, ku on ollu nälkä ja sen verran, että nälkä on lähtenyt.

Esim. eilisen ruuat:
klo 8.30 sämpylä kalkkunaleikkeellä
klo 16.00 tonnikalasalaattia (salaattia, tomaattia, tonnikalaa, viinirypäleitä, kurkkua, seesaminsiemeniä)
klo 18.00 puolikas sämpylä
klo 21.30 puolikas sämpylä

En ole ehtinyt kauhean hyvin päivittämään blogiani, mutta onneksi haukku on sen verta sylikoira, että nukkuu päikkäreitä sylissä, niin tässä voi helposti samalla lukea toisten blogeja ja välillä päivittää omaansakin :)

Fuck you Zumba...

Nyt lähtee sitten Zumba samaa tietä takasin, mitä tulikin. Pääsin ekan levyn puoleen väliin, kun alkoi jo tökkimään. Siis ei treeni vaan se levy. Itse treeni oli ihan hauskaa, mutta haluun ehjät levyt tai en haluu sit ollenkaan... Vitsi että pistää vihaks kaikki tollanen ylimääränen vaiva, ku viel joutuu maksaa isoja summia.

No, mun hauvakuume kuitenkin laannuttaa kaiken raivon, joten en jaksa sen enmpää vihotella. Käytiin tänään ostaa haukulle peti ja kuppeja. Kauheesti ei voi viel ostella mitään, kun ei tiiä mikä koira tulee, vaikka kovasti toivonkin, että se olis tää mitä mennään sunnuntaina katsomaan.

Huomen salille. Voi olla salille pääsy vähissä, sit kun pentu tulee, joten pakko käyttää nää mahikset. Maanantaina lupaan punnita itseni, vaikka pelottaakin...
Tulipa järkevä postaus, mutta ajatukset on liian sekavat saamaan mitään viisasta aikaan.

Dancing the whole way home.

Noniin! Tänään sitten illalla tuli viesti puhelimeen, että Zumba on saapunut lähikauppaan. Ja eihän siinä sitten auttanut muu, kuin lähtee sitä hakemaan. Ei varmaan jäänyt kenellekään epäselväksi, että mikä paketti sieltä tuli haettua, kun ympäri pakettia luki isolla ZUMBA!
Huomenna alkaa sitten Zumba-treenit, odotan NIIN innolla. Tykkään kaikesta tuon tyyppisestä liikunnasta.

Mulla on maha ihan täynnä perhosia, koska juuri sovin koiranpentujen omistajan kanssa, että mennään viikonloppuna katsomaan niitä. Tai siellä on yksi tyttöpentu vapaana ja jos se osoittautuu sopivaksi, niin lähtee mukaan saman tien. Ei saisi olla vielä innoissaan, koska on tottakai vielä asioita, jotka voi mennä pieleen, mutta joka tapauksessa meille on nyt tulossa koiranpentu nyt tai vähän myöhemmin.

Ja VAU, uusia lukijoita! Ihanaa, ihanaa!

But there's still hope.

Tänään on onneksi mennyt jo paljon paremmin. Oon jaksanut paljon paremmin ja tänään on tapahtunut asioita, joiden takia mun on kai syytä uskoa, että mun kannattaa vaan jaksaa yrittää. Ehkä jonain päivänä minäkin vielä onnistun jossain ja tunnen itseni tärkeäksi. No sitä päivää odotellessa.

Tänään on kuitenkin tapahtunut mukavia asioita. Olin salilla ja jaksoin tehdä kunnon treenit. Olin reipas ja menin salille jo aamupäivällä, nyt kun siihen on kerrankin mahdollisuus ja oli ihan erilaista treenata melkein tyhjällä salilla, kuin illalla ruuhkassa. Sai tehdä ihan rauhassa, ilman että joutuu jonottamaan mihinkään ja ilman, että joku huohottaa sun niskaan ja odottaa pääsyä johonkin laitteeseen.
Lisäks treenaamisesta tuli tosi hyvä ja energinen olo. Pitäis vaan nyt yrittää tehdä joka aamupäivä sama, tai ainakin 4 kertaa viikossa.
Zumbaa ei tosiaan vieläkään näy... Alan kohta huolestuu.

Päivällä mulle soitettiin sieltä duunista, missä olin jouluna ja mulle tarjottiin täksi kevääksi kausitöitä pätkissä. Ja sehän sopii paremmin, kun hyvin koska oon aina rahantarpeessa, mutta en oikein haluisi nyt kevääksi ottaa vakituista duunia, kun on ne kirjoitukset ja kaikki. Ja hyvällä tuurilla saisin siellä jatkaa sitten kuitenkin kesällä, kun on taas enemmän aikaa, eikä ole koulua.

Mun vanhemmat on lisäksi vihdoin hyväksyneet mun koiranpentuhaaveet ja antaa mun ottaa koiran, vaikka vielä toistaseksi asunkin täällä niiden luona. Nyt olisi sitten kiikarissa yksi lupaava tapaus ja olisi tarkoitus mennä pian katsomaan sitä. Toivon niin, että se olisi mulle sopiva.
Ei vaan saa vielä liikaa innostua, kun ei yhtään tiedä miten siinä tulee käymään.

Syömiset on menneet ihan ok. Ei hyvin, mutta ei huonosti. Voi olla kuitenkin, etten uskalla nousta huomenna vaa'alle. Pelkään, että tää parempi fiilis häviää kuin tuhka tuuleen, kun vaaka kertoo totuudet päin naamaa... Ehkäpä ensi maanantai voisi olla parempi punnituspäivä...?

So tell me when you hear my heart stop

Viimeiset muutamat päivät on olleet jotain aivan käsittämättömän sietämätöntä. Oon ollut ihan sumussa, tänäänkin mietin pitkän aikaa, ennen kun muistin mikä päivä oli.

Kaikki on vaan ollut yhtä vitun oravanpyörää. Kaikki lähtee siitä, että mun verensokeri on korkeella, eikä insuliini vaikuta niinkun sen pitäisi. Mun kai pitäisi mennä lääkäriin vaihdattaa lääkkeet, mutta en jaksa sitä rumbaa, kun niitä annostuksia pitää testailla ja verensokerit heittelee.

Korkeesta verensokerista johtuen mua väsyttää koko ajan ihan mielettömästi. En jaksa lähteä salille tai minnekään, makaan vaan ja haluan nukkua. Eilenkin nukuin koko iltapäivän ja illan. Joskus ennen puolta yötä taisin olla tunnin pari hereillä, mutta ihan sumussa, koska en muista tehneeni mitään. Yhden aikaan nukahdin taas ja heräsin aamulla kymmeneltä. Ei kai tää ihan normaalia ole.
Mua oksettaa kaikki kunnon ruoka. Mutta mulla on silti kamala nälkä ja mun ruokailut koostuu suklaasta ja jäätelöstä, mikä taas saa verensokerit heittämään ja väsyn entisestään.

Tiedän, etten voi jatkaa näin, mutta olen liian väsynyt tekemään mitään. Haluisin vaan nukkua. Lisäksi se, että syön mutten liiku yhtään ahdistaa mua ihan kamalasti ja itken koko ajan. Ihan pienikin vastoinkäyminen saa mut itkemään. En ymmärrä yhtään.

Sitten kun ahdistun tarpeeksi, teen tyhmyyksiä, kuten tuo viiltely. Oon aina pitäny sitä teinien angstailuna ja pitänyt idiootteina kaikkia, jotka sitä harrastaa ja nyt teen sitä itse. Oon miettinyt syitä siihen ja ainut mikä vaikuttaa järkeenkäyvältä on, että koska en uskalla oksentaa yritän purkaa pahaa oloa muuten. Tavallaan jollain ihan sekopäisellä tavalla se, että satutan itseäni saa mut vähän rauhottumaan ja tajuamaan, että oon yhä elossa vaikken ehkä järjissäni kovinkaan paljon...

Mua vaan ahdistaa kaikki ja pelkään, että tuun hulluksi. Sain muutama kuukausi sitten masennuslääkkeitä paniikkikohtauksiin ja nyt mietin pitäisikö mun alkaa syödä niitä. Oon kuullut, että monilla ne on tehonnut parin viikon jälkeen tosi hyvin ja ne on pystyny tekemään jopa asioita, jotka niitä on ennen pelottanut. Eikä niihin kuulemma pitäis silti jäädä koukkuun.
Mua pelottaakin se ensimmäinen pari viikkoa, jolloin esiintyy mahdolliset haittavaikutukset; huimaus ja pahoinvointi muun muassa. Toisinsanoen pelkään kaikkia lääkkeitä, joissa mahdollisena haittavaikutuksena on jotkut vatsavaivat tai pahoinvointi. Pelkään oksentamista enemmän kun kuolemaa...
Oon kuitenkin miettinyt, että jos alottaisin ihan pienellä annoksella totuttelee. Esim. vain 1/4 tabletilla. Enkä oo ees kuullut, että kukaan olis niiden takia oksentanut, mutta silti pelottaa.
Joka tapauksessa mä en voi jatkaa enää näin. Ja jos niistä lääkkeistä on ollut apua muille, niin miksei mulle?

Kaiken muun lisäksi mua ahdistaa mun ystävät. Tai ne, joita luulin mun ystäviksi. Silloin kun mulla oli asiat paremmin, ne oli aina yhteydessä ja muuta, mutta nyt kun mulla on huonompi kausi, niin kukaan ei edes kysy mitä mulle kuuluu. Saati sitten, että pyytäis mua jonnekin.
Tuntuu, kun kaikki haluais vaan sulkea silmänsä ongelmilta, ettei ne vaikeudet vaan vahingossa tarttuis niihin. Tuntuu vaan, että juuri nyt kun eniten tarvitsisin jotakuta jolle jutella ja joka antais tukea ja luottamusta niin sellaista ei ole.

Mutta toisaalta, vaikka kaikki onkin ihan päin helvettiä taas vaihteeksi niin aion kyllä näyttää kaikille, että mä pärjään ilman niitäkin ja paremmin jopa. Niiden on turha odottaa multa tukea, sitten kun niillä on asiat huonosti.
Lisäksi ne tulee olemaan kateellisia sitten, kun pääsen tavoitteeseeni...

Anteeksi sekava postaus, mutta ajatukset ei vaan oikeen pysy koossa. Yritän saada huomenna aikaan jotain helpommin luettavaa.

Possibility

There’s a possibility
There’s a possibility
All that I had was all I gon’ get
There’s a possibility
There’s a possibility
All I gon get is gone with your step

So tell me when you hear my heart stop,
You’re the only who knows
Tell me when you hear my silence
There’s a possibility
I wouldn’t know

Know that when you leave
Know that when you leave
By blood and by mean
You walk like a thieve
By blood and by mean
I fall when you leave

So tell me when you hear my heart stop,
You’re the only who knows
Tell me when you hear my silence
There’s a possibility
I wouldn’t know

Tell me when my sigh is over
You’re the reason why I’m close
Tell me if you hear me falling
There's a possibility
It wouldn’t show

By blood and by mean
I fall when you leave
By blood and by mean
I follow your lead

Kamala päivä...

En jaksa yhtään kirjoitella nyt. Huomenna uusi yritys. Tänään aion katsoa 00.30 Subilta Tosipaikka: Pakkomielteenä laihuus
En tiedä mikä mua vaivaa, kun oon vaan niin uupunut koko ajan...

Too much food!

Lauantain piti olla tästä lähtien mun herkkupäivä, eli päivä jolloin saa syödä mitä haluaa... Nyt musta kuitenkin tuntuu, etten oo varma onko se hyvä idea sittenkään. Tuntuu, ettei mulla ole mitään suhteellisuudentajua. Ei sen että saa syödä, mitä tekee mieli tarvitsis tarkoittaa, että PITÄÄ syödä niin kauan, että vatsa räjähtää ja pää tulee kipeeksi.
Oon syönyt ihan liikaa tänään; ranskalaisia, jätskiä ja karkkia + leipää ja muroja. Yök... Oksettaa, kun mietinkin mitä kaikkea oon syönyt. Tästä lähtien käyn perjantaina ostamassa esim. yhden karkkipussin, minkä saan lauantaina syödä. Ei tässä ole mitään järkeä, tulee vaan paha mieli ja paha olo.

Huomenna taas salille... Leffaankin tekis kauheesti taas mieli, mutta ahdistaa kun siihenkin automaattisesti liitetään aina syöminen. Pystyn kyllä ihan hyvin olemaan leffassa syömättä mitään, mut se on tosi ahdistavaa, kun ympärillä kaikki mättää ties mitä. JA kaikille mun ystäville tuntuu olevan oikeestaan pakollista ostaa leffaan eväitä. Ja tunnen oloni petturiksi, jos ilmoitan etten ota mitään tai sit vaihtoehtoisesti esim. omenan tai viinirypäleitä. No, onneks aina voi ostaa vaan vähän karkkia ja esittää syövänsä niitä ja heittää sitten myöhemmin roskikseen...

Huh, näinä hetkinä sitä oikeesti toivoo, että uskaltaisi oksentaa. Kyllä sitä aina silloin tällöin pohtii, mutta fobia mikä fobia... Jo pelkkä oksentamisen paljon ajattelu saa mut paniikkikohtauksen partaalle, joten se siitä sitten. En mä mitään bulimiaa itselleni haluais missään nimessä kehittää, mutta joskus se ehkä helpottais oloa.

Girls don't sweat, they glisten!

Päätin alkaa ihan kunnolla nyt panostaa tuohon liikuntapuoleen, koska oon kuitenkin sen verran herkkuperse, etten pysty laihduttamaan pelkällä syömisen vähentämisellä. Siis koska mun on pakko syödä joka päivä vähintään 500 kcal, muuten saan illalla melkeen aina ahmimiskohtauksen... Ja muutenki sokeritaudin takia on helpompaa, jos välillä syön jotain, niin verensokeri ei laske liian alas. Hypoglykemia kun myös tuntuu johtavan ahmimiseen.
Päätin siis käydä nyt tosi ahkeraan salilla, ainakin siihen asti että Zumbailu alkaa. Sitten voisin käydä salille neljä kertaa viikossa + zumbailla vähintään neljästi viikossa.

Todistaakseni itselleni, että olen nyt kuntosalin vakkariasiakas kävin ostaa uusia treenivaatteita; uudet housut ja pari toppia. Oon treenannut tähän asti aina samoissa kulahtaneissa väljissä housuissa ja missä tahansa käteen osuneessa t-paidassa, joten tunsin itseni melkeen oikeeksi kuntosali-ihmiseksi tänään... Okei, painon ja ulkonäön puolesta en koe vielä olevani kovin treenattu, mutta kai se jostain pitää aloittaa. Vähän epäilyttää kyllä käyttää toppia ällöttävien käsivarsien takia, mut ehkä niiden jatkuva näkeminen saa harjoittelemaan kovempaa...?


Syömiset on menneet ihan hyvin tänään; aamulla vähän all-braneja ja mansikoita + mehua, päivällä smoothie ja energiajuoma, illalla vähän pastaa ja pala leipää.
Toki vois olla vähemmänkin, mutta eipä tee mieli ahmia.

Tein mahtavan löydön kaupassa käydessäni; Jenkki Twisted Rasberry Liquorice-purkka. Siis ei varmaan oo mikään uutuus, mutta en ollut ennen maistanut ja sillä lähti makeannälkä hetkessä. Taitaa jäädä pysyvään käyttöön.

Mirror, mirror on the wall, who's the thinnest of them all?

Not me! Mutta päivä on onneks alkanu ihan hyvin. Oon syönyt aamulla smoothien ja puolikkaan leivän, ja päivällä vähän nuudeleita ja raejuustoa. Tunnin päästä lähden salille ja sit kirjastoon lukee iltaan asti.

Tajusin juuri, että käytän nykyään melkein aina samoja vaatteita. Siis ei SAMOJA joka päivä vaan mulla on kahdet housut, joita käytän ja sitten useampia paitoja. Mutta mun vaatekaappi on räjähtämäisillään ja silti käytän vain ehkä 10% kaikista vaatteista. Syy tähän ei oo se, etten tykkäis niistä vaatteista, vaan se että PELKÄÄN etten mahdu niihin, enkä uskalla kokeilla. Oon ostanut viimeisen puolen vuodenkin aikana kauheasti ns. "motivaatiovaatteita", jotka on just ja just menneet mun päälle silloin, kun oon ostanu ne ja oon toivonut että vähän ajan päästä ne on sopivia tai mieluummin vähän isoja.
Nyt sit kun oon jo jonkun verran kutistunut niiltä ajoilta, niin en silti uskalla kokeilla niitä. Käytän yhä pelkästään mun "turvavaatteita", jotka ei ehkä näytä niin hyvältä päällä, mutta niissä en tunne itseäni ainakaan liian läskiksi niihin vaatteisiin. Oon kai niin pettymyskammoinen, että haluun ottaa varman päälle. Niin kun aiemmin lupailin pidän seuraavan punnituspäivän 21.1 ja sen jälkeen kerran viikossa. Lupaan myös, että sit kun paino on alle 56 kokeilen niitä vaatteita. Luulen, että se voisi olla turvallinen ajankohta.

Oltiin mun pikkusiskon kanssa (se on mua 2 vuotta nuorempi) ostoksilla viime viikonloppuna. Kaupassa kokeilin tuumakoon 27 farkkuja, jotka oli ihan ok:t, mutta liian matalat, niin en halunnut niitä. Siskoni halusi kokeilla samanalisia, joten annoin housut hänelle kokeiltavaksi jälkeeni. Ja ne olivat hänelle samalla tavalla sopivat.
Myöhemmin siskoni sanoi (kai osittain leikillään), että hänestä on tosi outoa, että meillä on sama farkkukoko. Mua on jäänyt mietityttämään toi. Onhan se totta, että mä olen aina ollut meistä se ISO sisko, mutta me ollaan saman pituisiakin, joten ei kai mun tarvii olla enää isompi. Mieluummin olisin se pienempi. Mun sisko on aina ollut aika hoikka ja sporttinen, en ehkä sanois laiha, koska se on enempi lihaksikas. Mut hoikka ja urheilullinen. Enkä usko, että sillä on ollut koskaan mitään paineita sen kropasta. Mutta silti tuntui jotenkin hassulta, kun ihan kun se olis pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että se on aina pienempi kun mä...

Nyt lähden pakkaa tavaroita salille. Tulispa se Zumba nyt pian, en malttais odottaa enää, et pääsen treenaa sillä.

Well if you are what you eat in my case I'll be sweet

Huh, en jaksanutkaan lähtee salille, mutta sen sijaan menin luistelemaan. Siellä ei ollut ketään muita, mikä oli ihanaa, koska en taida olla kovin hyvä ja mieluummin harjoittelen ihan rauhassa.
Ensin tuntui tosi kevyeltä, mutta puolen tunnin jälkeen alkoi oikeasti tuntua kunnolla jaloissa. Ja varmaan varsinkin, kun ei ole pitkään aikaan ollenkaan luistellut.

Mutta tulin tositosi hyvälle tuulelle ja menen varmasti uudelleenkin joku päivä. Nyt on vaan pakko venytellä, ettei ole huomenna ihan jumissa. Huomenna sit vuorossa salitreeni ja voisin mennä lukee sitten kirjastoon terveystietoa...

What if I fell to the floor, Couldn't take all this anymore

Haluisin niin päästä pois täältä. Pois talvesta ja Suomesta. Jonnekin missä olis lämmintä ja valoisaa. Oon niin kyllästynyt ainaiseen pimeyteen ja kylmyyteen. Kuvittelen aina, että menisin luistelemaan ja muuta, mutta en jaksa kaikkea sitä kerrospukeutumista ja sitä miten varpaat ja naama jäätyy. Tykkään talvesta joulun ajan ja uuden vuoden ajan, mutta sitten mulle riittää. Kumpa pääsis aina uuden vuoden jälkeen pariksi kuukaudeksi pois jonnekin lämpimään.
Keväästä tykkään, vaikka sekin on usein kylmä. Silloin on ihana seurata, kuinka kesä lähestyy ja aurinko paistaa melkein koko ajan. Tykkään myös syksystä, vaikka onkin pimeetä ja sateista. Se vaan kuuluu syksyyn. Eikä sitä kestä kauaa. Mutta talvi on aina liian pitkä...

Tän päivän oli tarkoitus mennä niin, että kun herään juon smoothien, meen luistelee puoleks tunniksi, tuun kotiin suihkuun ja syön vähän pastaa, katson leffan, lähen salille. Mutta kun heräsin ja menin tekee smoothieta kaikki astiat oli likasena, joten mulla meni hermo ja menin suoraan suihkuun. Ja kun tulin suihkusta tiskasin itkien hirveet tiskivuoret ja siinä meni yli tunti, minkä jälkeen olin uupunut ja tosi pahalla tuulella, joten söin pastaa ja jäätelöä. Nyt olis pakko katsoa se leffa, koska ne pitää sitten palauttaa ja haluun kuitenkin mennä salille vaikka oon yhä ihan turvoksissa ja näytän kamalalta. Itkettää. En tiedä johtuuko se menkoista vai mistä, mutta koko ajan vaan tekee mieli itkeä.

Lisäks viilsin itseäni tiskatessa tahallaan käteen veitsellä. Jos äiti kysyy siitä, aion sanoa että allas oli niin täynnä tiskiä, etten nähnyt veistä. En tiedä miks tein niin, mutta mun olo helpottui sillä hiukan. Todella aikuista käytöstä kylläkin...

Päätin vihdoin tilata sen Zumban, koska tosi monet mun tutut on jääny koukkuun siihen. Sitä paitsi mua houkuttaa se helppous, että vois treenata kotona olkkarissa. En vaan voi sietää tavallisia jumppavideoita. Niissä on aina ne samat tylsät liikkeet ja sama huono musiikki, eikä niitä jaksa kattoo ku kerran.
Salilla taas en tykkää käydä jumppatunneilla, koska siellä se treeni kestää aina sen saman ajan ja muutenkin treenaan mieluummin yksin niin ei oo paineita vaan voi rauhassa mokailla ja opetella.
Toivottavasti se tilaus tulis nyt sit nopeesti. Haluun jo päästä testaa.

Loppuis jo nää menkat, haluisin jotain järkeä ja rutiineja mun elämään.

What a horrible day.

Yks sana: MENKAT. Ja siihenhän kaikki kamala jo kiteytyykin...
Mulla on menkat aina epäsäännölliset. Sillon ku syön liian vähän ne ei tuu ollenkaan. Tai ehkä joka toinen tai kolmas kuukausi enintään. Sillon kun olin läski(mpi) niin ne oli säännöllisemmät. Heitti enintään pari päivää.

Vihaan menkkoja. Vatsa on turvoksissa ja särkee sekä vatsaa että selkää. Särkylääkkeitä saa napsia jatkuvalla syötöllä tai muuten sattuu niin, että itsemurhakin tuntuu armollisemmalta vaihtoehdolta.
Ja kaikista pahinta menkoissa on se ruuanhimo. Se alkaa edellisenä päivänä salakavalasti, mutta silloin sitä pystyy viel sietämään. Mut sit kun menkat alkaa niin kaikki menee päin vittua. Oon esim tänäänki syöny ihan sairaasti Viennetta-suklaa jätskikakkua, mut yhä tekis mieli sipsejä ja karkkia.
Tiedän, että liikunta auttais sekä kipuihin, että ruuanhimoon, mutta liikkuminen tuntuu vastenmieliseltä kaiken sen veren takia ja sitä paitsi minnekään salille en kyl lähde, ku näytän ku olisin raskaana.
Pakko ees lukee, et sais jotain järkevää tälleki päivälle aikaan...

Ollaan vähän suunniteltu parin mun ystävän kanssa lomamatkaa ensi kesälle. Se olis niin kivaa ja ihanaa! Sitä paitsi se olis TOSI HYVÄ motivaatio tähän laihduttamiseen. En haluu enää koskaan nähdä itestäni bikinikuvaa, missä näytän valaalta... Olis niin ihanaa! Toivon niin, että saatais toi onnistumaan!

Am I crazy or just very confused...?

Oon ollut tänään laiska. Oon liikkunut liian vähän ja syönyt varmasti liikaa eli normaalisti eli liikaa. Mutta mä olen opiskellut aika paljon ja se on sentään hyvä asia. Olen lukenut terveystietoa. Ja samalla tavallaan pohtinut mun elämää. Luin masennuksesta ja maanis depressiivisyydestä. Ja musta tuntuu että mulla on jälkimmäinen. Se selittäis ainakin paljon.

Muistan, että ennen kun sairastuin sokeritautiin olin aina iloinen ja positiivinen tyttö. Kun sairastuin kaikki jotenkin muuttui. Tajusin, etten enää koskaan voisi tehdä asioita niitä etukäteen suunnittelematta. Aina täytyy olla tietoinen verensokereista. Jos verensokeri on matalalla ei voi lähteä ulos riehumaan ja aina kun jonnekin lähtee on oltava jotain syötävää mukana, jos hypoglykemia tulee yllättäin.
Ja sellainen elämä on rankkaa. Alkuun uskoin, kun lääkärit väitti, että insuliinin pistämisestä tulee samanlainen rutiini kun hampaiden pesusta ja muuten elämä onkin ihan samanlaista kuin muilla nuorilla. Mutta ei se ollut!

Siitä asti kun sairastuin, olen tuntenut olevani näkymättömissä kahleissa. Vaikka tekisin mitä tai menisin minne olen aina sairas, enkä pääse tautiani pakoon minnekään. Ei ole sellaista tilannetta, missä voisin unohtaa sen kokonaan. Edes hetkeksi. En tule koskaan olemaan terve ja normaali.

Pikkuhiljaa ahdistus vain lisääntyi ja yläasteen lopussa olin masentunut ja yksinäinen, ja niin väsynyt että lintsasin paljon koulusta. Sama jatkui lukiossa, enkä ole vieläkään päässyt siitä yli kokonaan, mutta se on erilaista.
Nykyään, parin viime vuoden aikana olen silloin tällöin saanut megaluokan ideoita. Olen innostunut niistä valtavasti ja uskonut, että jos vain vähän viitsin yrittää niin pystyn ihan mihin tahansa, sokeritaudista ja kaikesta muusta huolimatta. Tätä jatkuu jonkun aikaa, kunnes tajuan etten tule koskaan pääsemään tavoitteeseeni ja epäonnistumiset alkavat seurata toisiaan. Ja silloin masennun taas. Elämä tuntuu järjettömältä ja merkityksettömältä eikä mikään kiinnosta. En jaksa nähdä edes kavereita, koska olen epäonnistunut kaikessa, enkä halua että kukaan tapaa minua sellaisena. Ja elämä on yhtä vuoristorataa.
Välillä sitten on näitä hetkiä, kun on vähän tasaisempaa. En ole onnellinen, mutten myöskään masentunut. Leijun jossain välitilassa ja tarkastelen ulkopuolisena mun elämää ja pohdin mihin suuntaan se mahtaa lähteä seuraavaksi...

Nyt pelkään, että tää laihdutushomma ja yo-kirjotukset on asioita jotka lopulta saa mut taas pettymään. Oon kuitenkin yhä sillä kannalla, että mulla on mahdollisuus onnistua molemmissa, kunhan vaan tajuaisin olla vaatimatta itseltäni liikaa (etenki kirjotuksissa). En ole pitkään aikaan todella tuntenut onnistuvani oikein missään. Uskon, että jos kerrankin saisin jotain itselle tärkeää ja mahdollista aikaan, voisin saada edes vähän lisää itseluottamusta.

Kaikki on vaan niin vaikeeta. Tavallaan voisi olla helpottavaa saada joku diagnoosi, että kaikki onkin johtunut jostain jota jotenkin voidaan hoitaa. Mut toisaalta tieto todellakin lisää myös tuskaa ja masentuisinko sitten vaan enemmän, jos virallisesti todettaisi niin?

Ahdistaa...

En ehdi taaskaan salille. Teen liian pitkää päivää töissä ja sitten työajat menee aina niin, etten ehdi salille ennen enkä jälkeen töiden. Lenkille ehtisi, mutta mun keuhkot ei kestä noin kylmässä juoksemista. Joku -5 viel menee, mutta nytkin on -16. Haaveilen myös siitä, että pääsisin luistelemaan. Meidän lähellä on luistinrata, mikä on tehty 400m juoksuradalle, eli sitä olis hyvä luistella ympäri, eikä tarttis väistellä mitään jääkiekkoilijoitakaan.

No, mun työt loppuu huomenna, eli sitten pystyn aloittamaan kunnon päivärytmin. Ajattelin, että menisin joka aamu kirjastoon lukee yo-kokeisiin ja sieltä sit iltapäivällä salille ja illalla kotiin tai näkee kavereita ym. Mun ei kuitenkaan tuu syötyäkään oikein muualla kun kotona, niin voisin olla mahd. paljon poissa täältä.
Meinaan kuitenkin nyt pitää silmät auki, et jos löytyis joku kiva duuni mitä vois tehdä vaan muutaman kerran viikossa, koska kuitenkin raha olis aina tervetullutta, varsinkin et saisin sen kämpän joskus.

Oon päättänyt nyt syödä terveellisemmin, vaikka sit kaloreita tuliskin vähän enemmän. Vähemmän niitä kuitenkin tulee nyt, kun jos kituutan ja sit lopulta saan ahmimiskohtauksen.
Syön aamupalalla smoothien, missä on kiiviä, mansikoita ja ananasta + ihan vähän jogurttia, päivällä juon vaan yhen energiajuoman, koska mulla aamiainenki venyy aina niin myöhäseks, ettei mulla päivällä oo vielä uudestaan nälkä. Illalla syön tummaa makaronia ja vähän maustettua tomaattikastiketta tai sitten kasvissosekeittoa (porkkanaa ja sipulia)+ raejuustoa. Vastustin pitkään makaronin syöntiä, mutta oon tajunnut nyt et vaikka siinä onkin kaloreita niin sitä ei oikeesti tarvii syödä paljoa, et tulee ihan täyteen ja kun tulee täyteen niin ei ainakaan tee mieli ahmii mitään ylimäärästä.
Tolla ruokavaliolla mennään nyt ainaki seuraavaan punnitukseen. Tosta tulee enimmillään vajaa 600 kcal, mikä on ihan sopiva jos kuitenkin käy melkeen joka päivä sit myös salilla tai lenkillä.

Huoh, taas pitäis lähteä 8 tunniks töihin... Onneks tokavika päivä. Nyt suihkuun ja valmistautumaan.

Back to the Start

Olen ollut viime aikoina tosi välinpitämätön. En ole välittänyt blogistani, enkä syömisistäni enkä paljon muustakaan. Elämässä on ollut asioita, joita oon joutunut pohtimaan niin paljon etten ole jaksanut miettiä muuta.

Olen lihonut varmaan ties kuinka paljon. No tarkemmin ajatellen en kai ihan hirveästi, koska vaatteet ei tunnu juuri pienemmiltä, mutta vatsa ainakin tuntuu turvonneelta ja olo on raskas. Vaa'alle en kuitenkaan aio mennä ainakaan vielä pariin viikkoon. En uskalla! Oon sen verran herkkänä nyt, että paha pettymys ajaa mut ihan varmasti tekemään tyhmyyksiä. Yritän nyt vaan parhaani elämässäni ja punnitsen sitten parin viikon päästä. 21.1 voisi olla sopiva päivä. Joka tapauksessa pyyhin noi kaikki ruksit tuolta sivupalkista, koska en nyt yhtään tiedä paljon painan niin alotan alusta koko homman.

Viime vuosi oli tosi sekava. Olin tosi väsynyt koko vuoden, en jaksanut hoitaa loppuun mitään asioita ja rikoin välejä kavereihin. Tai en tiedä voiko puhua kavereista. Tarkoitan ihmisiä, joita oon pitäny kavereina, mutta jotka tiukan paikan tullen puukotti selkään sen sijaan, että olis auttanu ja ymmärtänyt. Että sinänsä hyväkin päätös. Mun nykyiset jäljellä olevat oikeet ystävät on todella luottamuksen arvoisia.
Joka tapauksessa nyt viime aikoina mietittyäni tajusin, että oon tosi pitkään eläny muita varten sen sijaan että olisin tehny asioita itseni takia. Oon yrittäny vaan todistella muille mihin kaikkeen pystyn, jos haluun vaikken oikeesti itse ole edes halunnut...

Tätä mietittyäni päätin tehdä muutamia uuden vuoden lupauksia:

1. Teen asioita, joita MÄ haluan.
Lopetan muiden kuuntelemisen ja en suostu tyhmiin projekteihin, joihin oisin ryhtyny vaan siks, että joku arvostais mua enemmän tai olis musta ylpeä. Aion vihdoin nyt keväällä osallistua yo-kirjotuksiin (tämän päätin tosin jo viime vuonna syksyllä). Mulla on lievä keskittymishäiriö, eli lukeminen ja uusien asioiden opetteleminen on mulle vaikeeta, mutta se olis mulle tärkeetä ja siks aion tehdä sen nyt häpeilemättä yhtään sitä, että oon jättäny sen näin myöhäseen...
Lisäks koitan löytää työn, missä oikeesti viihdyn ja alan pohtia haluunko vielä opiskella jotain. Mut vain jos löydän linjan joka OIKEESTI kiinnostaa mua.

2. Laihdutan
Tänään meen ostaa uuden salikortin, käyn vähintään 4 kertaa viikossa salilla. Lisäks teen tanssitreenin myös vähintään 4 kertaa viikossa. Pidän kerran viikossa päivän milloin saan syödä karkkia tai jätskiä, muuten tähtään alle 600kcal päivässä. Jos siltä tuntuu niin lasken sitä jossain vaiheessa, mutta mun on saatava syömiset suhteutettua mun verensokeriarvoihin, jotta en saa mitään kohtausta, koska sen seurauksena syön aina liikaa...
Saan käydä baarissa, jos siltä tuntuu, koska tanssin aina niin paljon, että en mä baari-illoista liho. Sitä paitsi juon lähes pelkästään light siidereitä just diabeteksen takia. Sen sijaan baarin jälkeen meen SUORAAN KOTIIN ja syön jotain järkevää Mäkkäri- tai grillimättöjen sijaan... Toi voi olla vaikee toteuttaa, mutta kyllä mä oon siihen monesti pystyny, joten voin ihan hyvin ottaa sen tavaksi. Samalla tavalla kun on otettu tavaksi vetää ne mäkkiateriat baari-illan päätteeks...
Lopetan laihduttamisen, kun painan 48kg. Musta tuntuu että se on sopiva luku. En kuitenkaan lupaa mitään, koska voi olla että näytän silloin vielä liian isolta ja haluun jatkaa 45kg:een. Tai sitten oon tyytyväinen jo 50kg:ssa ja haluun lopettaa jo silloin.
Lisäks aion olla kiltimpi itseäni kohtaan. En kiduta itteäni, jos mokaan vaan palkitsen kun oon pärjänny. Sopivia palkintoja vois olla kampaaja, hampaiden valkasu, uudet farkut... Noh, sitä ei kai tarvii viel miettiä. Eka palkinto vois olla 54kg:ssa.

Enempää en uskalla lupailla... Oon huono pitää lupauksia ITSELLENI, mutta uskon, että noihin pystyn.

Niin ja sen vielä lupaan, että päivitän blogiani hiukan ahkerammin... Tajuun jos kukaan ei jaksa tätä lukea, mutta kiitos silti TEILLE lukijoille, jotka ovat yhä tallella<3