Oon ollut tänään laiska. Oon liikkunut liian vähän ja syönyt varmasti liikaa eli normaalisti eli liikaa. Mutta mä olen opiskellut aika paljon ja se on sentään hyvä asia. Olen lukenut terveystietoa. Ja samalla tavallaan pohtinut mun elämää. Luin masennuksesta ja maanis depressiivisyydestä. Ja musta tuntuu että mulla on jälkimmäinen. Se selittäis ainakin paljon.
Muistan, että ennen kun sairastuin sokeritautiin olin aina iloinen ja positiivinen tyttö. Kun sairastuin kaikki jotenkin muuttui. Tajusin, etten enää koskaan voisi tehdä asioita niitä etukäteen suunnittelematta. Aina täytyy olla tietoinen verensokereista. Jos verensokeri on matalalla ei voi lähteä ulos riehumaan ja aina kun jonnekin lähtee on oltava jotain syötävää mukana, jos hypoglykemia tulee yllättäin.
Ja sellainen elämä on rankkaa. Alkuun uskoin, kun lääkärit väitti, että insuliinin pistämisestä tulee samanlainen rutiini kun hampaiden pesusta ja muuten elämä onkin ihan samanlaista kuin muilla nuorilla. Mutta ei se ollut!
Siitä asti kun sairastuin, olen tuntenut olevani näkymättömissä kahleissa. Vaikka tekisin mitä tai menisin minne olen aina sairas, enkä pääse tautiani pakoon minnekään. Ei ole sellaista tilannetta, missä voisin unohtaa sen kokonaan. Edes hetkeksi. En tule koskaan olemaan terve ja normaali.
Pikkuhiljaa ahdistus vain lisääntyi ja yläasteen lopussa olin masentunut ja yksinäinen, ja niin väsynyt että lintsasin paljon koulusta. Sama jatkui lukiossa, enkä ole vieläkään päässyt siitä yli kokonaan, mutta se on erilaista.
Nykyään, parin viime vuoden aikana olen silloin tällöin saanut megaluokan ideoita. Olen innostunut niistä valtavasti ja uskonut, että jos vain vähän viitsin yrittää niin pystyn ihan mihin tahansa, sokeritaudista ja kaikesta muusta huolimatta. Tätä jatkuu jonkun aikaa, kunnes tajuan etten tule koskaan pääsemään tavoitteeseeni ja epäonnistumiset alkavat seurata toisiaan. Ja silloin masennun taas. Elämä tuntuu järjettömältä ja merkityksettömältä eikä mikään kiinnosta. En jaksa nähdä edes kavereita, koska olen epäonnistunut kaikessa, enkä halua että kukaan tapaa minua sellaisena. Ja elämä on yhtä vuoristorataa.
Välillä sitten on näitä hetkiä, kun on vähän tasaisempaa. En ole onnellinen, mutten myöskään masentunut. Leijun jossain välitilassa ja tarkastelen ulkopuolisena mun elämää ja pohdin mihin suuntaan se mahtaa lähteä seuraavaksi...
Nyt pelkään, että tää laihdutushomma ja yo-kirjotukset on asioita jotka lopulta saa mut taas pettymään. Oon kuitenkin yhä sillä kannalla, että mulla on mahdollisuus onnistua molemmissa, kunhan vaan tajuaisin olla vaatimatta itseltäni liikaa (etenki kirjotuksissa). En ole pitkään aikaan todella tuntenut onnistuvani oikein missään. Uskon, että jos kerrankin saisin jotain itselle tärkeää ja mahdollista aikaan, voisin saada edes vähän lisää itseluottamusta.
Kaikki on vaan niin vaikeeta. Tavallaan voisi olla helpottavaa saada joku diagnoosi, että kaikki onkin johtunut jostain jota jotenkin voidaan hoitaa. Mut toisaalta tieto todellakin lisää myös tuskaa ja masentuisinko sitten vaan enemmän, jos virallisesti todettaisi niin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.