Losing my mind on a tiny error

Takapakkia.

Ei olisi pitänyt mennä kahdeksi päiväksi porukoille. Siellä on kamalan vaikea olla syömättä. Äiti tekee aina lohta, kun menen sinne. Hän tietää, että olen ihan hulluna loheen. Nykyään minun on paljon helpompaa vastustaa esim. suklaata, kun paistettua lohta... Mikä minua vaivaa.
Joka tapauksessa söin kalaa ensin keskiviikkona illalla ja sitten vielä eilen lisää riisikakkujen päällä.
Lopulta päätin, että kun kerran olen jo mussuttanut kaikenlaista, voin samantien pitää boostauspäivän pitkästä aikaa. Hain sitten kaupasta kotiin illaksi karkkia ja nachoja. Uskokaa tai älkää, jokin aika sitten söin yhteen menoon kokonaisen nachopussin ja koko Wiener Nougat- suklaarasian kerralla. Tulihan siitä ähky ja paha olo, mutta aika vaivatta ne silti upposivat!
Eilen söin 200 g karkkia ja reilu 100 g nachoja ja en vain saanut enempää alas. Heitin sitten surutta loput roskikseen ja loppuiltana en sitten paria näkkäriä lukuunottamatta enää syönytkään mitään.
Suolaa tuli kyllä varsinkin eilen syötyä ihan kamalasti. Tykkään suolaisesta kalasta ja lisään aina riisikakkuihin ja nachoihin suolaa. Tosi terveellistä!
Ja kyllä huomaa, että suolaa on tullut vedettyä, koska turvottaa ja paino noussut 50.5.

Tänään on nestepäivä. Minulla on huomenna ja ylihuomenna tärkeää menoa, enkä haluaisin pursuta uusista housuistani. Löysin yhdet kivat housut (kokoa 32, mutta Espritin koot on minusta isoja, joten koko 34 on kyllä lähempänä totuutta), mutta eivät nekään kivoilta näytä, jos ne kiristää ja maha on turvoksissa!
Tänään on tehty jo yksi 1,5 tunnin koiralenkki ja koitan jaksaa vielä toisen samanlaisen + vatsoja...
Nyt pitää tsempata, pitää saada tarpeeksi painoa pois ennen joulua, etten sitten muutamassa päivässä porukoilla liho 60-kiloiseksi! Onneksi on koirat, niin ei ihan voi moneksi päiväksi majoittautua sohvan nurkkaan mussuttamaan herkkuja, vaan saa väkisinkin edes jotain liikuntaa juhlapäivinäkin!

Just be true to who you are

Paino  49.1.

Tunnen yhä itseni jättiläiseksi. Tavoitepainooni on matkaa 1.1 kg ja en ole yhtään tyytyväinen.
Vatsa tuntuu yhä ihan liian isolta ja löllöltä, vaikka teen joka päivä vatsalihaksia sen minkä jaksan. Ilmeisesti kuitenkin teen niitä liian vähän, kun tuloksia ei vieläkään selkeästi näe. Päätin, että otan uudeksi tavoitteeksi 46 kg. Luulen, että se voisi olla sopiva minulle.
Epäilyttää vähän tuo vaakakin. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun se valehtelisi. Toisaalta siihen on ihan hetki sitten vaihdettu paristot. Pitäisi varmaan olla 10 vaakaa ja punnita niillä kaikilla joka kerta. Huomenna menen porukoille, joten punnitsen siellä heidän vaa'allaan. Tosin heidän vaakansa ilmoittaa painon aina vähän yläkanttiin, mutta parempi niin!
Olisi ihanaa päästä 46 kg vielä ennen joulua.

Tänään pitäisi mennä käymään keskustassa ostamassa housut. Tarvitsen viikonlopuksi siistit housut yhteen juttuun. Ei yhtään huvittaisi shoppailla, varsinkaan housuja! Minulla on suorastaan traumoja housujen ostosta. Kaikki varmaan tietävät sen tunteen, kun yrittää hiki hatussa kiskoa liian pieniä housuja jalkaansa ja tuntuu, ettei mitään istuvia housuja löydy. Se on vaan niin hirveä tunne. Ja varsinkin tällaisessa tilanteessa, kun oikeasti tarvitsee ne housut! No, pitää toivoa parasta, että löytyisivät heti ekasta kaupasta.

It's ok not to be ok

Paino tänään 49.9.

Pidin noin viikon paaston ja join vain vettä ja karpalomehua, sekä muutaman hedelmäsmoothien. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut taas syömään, ensiksi vain vähän banaania ja riisikakkua.
Toivon, että pääsisin 48 alle ennen joulua. Sitten voisin antaa itselleni luvan syödä jotain herkkuakin.

Eilen kävin kampaamossa. Olen onnellinen, että olen löytänyt hyvän kampaajan, kehen luotan. On kiva käydä kampaajalla, joka tietää mikä minulle sopii ja mikä ei. Olen aina tosi tyytyväinen lopputulokseen.

Tänään sen sijaan pitäisi mennä taan pitkästä aikaa hammaslääkäriin, kun yksi hammas alkoi taas kiukutella. Kamala paniikki...

Ihanaa, kun on tullut kunnon talvi. Koiratkin ovat innoissaan ja itselle on helpompaa, kun ei tarvitse joka lenkin jälkeen pestä ja kuivailla kuratassuja.
Sen sijaan kun olen muutenkin ihan jäässä koko ajan, niin kovat pakkaset eivät sitä asiaa yhtään helpota. Sisälläkin olen koko ajan usean vaatekerroksen ja paksun peiton alla. Ulos mennessä vaan lisää vaatetta päälle ja paksut ulkovaatteet vielä lisäksi. Silti olen ihan hypotermiassa joka kerta.
Olisi ihanaa joulun jälkeen lähteä jonnekin lämpöiseen pariksi kuukaudeksi lämmittelemään ja sulattamaan tätä koko kehon vallannutta kylmyyttä. Minun tilanteessani se vain taitaa olla mahdotonta...
Tänäänkin aamulenkillä olin niin jäässä, että jännitin koko vartaloani ja lopulta verenkierto niskassa jumitti ja silmissä vain sumeni. Tuli tosi häijy olo. Nyt kyyhötän taas peiton alla lämmittelemässä, jotta olo vähän paranisi ja voisin mennä kuumaan suihkuun.

What I mean is I need the good things

 Paino tänään 50.6.

Se, joka väittää, että painon putoaminen sairastuttaa vain enemmän on pakosti väärässä. Tänään aamulenkillä askel oli tosi kevyt ja mieli korkeammalla, kuin aikoihin, vaikka toki fyysisesti väsyttääkin.
Paino jumitti muutaman päivän 51.1:ssä ja ajattelin tulevani hulluksi, jos ei pian päästäisi 50:n puolelle. Aloin jo miettiä jotain boostauspäivää, mutta onneksi voin vielä siirtää sitä. Haluan pitää boostauksen sitten, kun paino alkaa nelosella. Siihen asti on pakko sinnitellä.

Vaa'an lukema piristi mieltä, mutta muuten sama paska jatkuu. Tuntuu kuin repeäisin kappaleiksi. En enää tiedä mitä haluan, vai haluanko mitään. Paitsi laihtua.
Olen asunut nyt jonkun aikaa vanhemmillani. Ahdistaa, kun maksamme kallista vuokraa omasta kämpästäni, vaikka lorvin täällä. Äidin mielestä vaan on turvallisempaa, että olen täällä, koska olen niin epävakaa, enkä nyt käy edes mielenterveyspolilla.
Ainoa hyvä asia täällä on se, että kauppaan on yli kilometrin matka. Sinne ei tule juostua missä tahansa käteen osuneissa vaatteissa hetken mielijohteesta, niin kuin omassa kodissani.
Kaikki muu sitten ahdistaakin sitäkin enmmän. Tuntuu, että olen täällä vain vaivaksi ja tiellä. Kulutan vain vettä ja sähköä ja sohvaa, en tee mitään hyödyllistä ja pilaan vanhempieni päivän kiukuttelemalla.
Ahdistaa, kun ympärillä on ihmisiä, mutta toisaalta tulin tänne alunperin siksi, että ahdistuin kotona yksinäisyydessä.
Äiti sanoi, että voisin miettiä tänne pysyvästi muuttamista. Tai ei pysyvästi, mutta siksi aikaa, että asiat vähän paranisivat. Mutta sekin tuntuu mahdottomalta vaihtoehdolta. Saan paniikin jo nyt, kun ajattelen tilannetta, ettei minulla olisi paikkaa minne paeta, kun en vain jaksa nähdä yhtäkään ihmistä. Enkä selviäisi tavaroiden pakkaamisesta ja muutosta. Joku muu joutuisi tekemään sen puolestani, enkä halua kenenkään koskevan minun tavaroihini. Sitä paitsi eivät ne kaikki huonekalut ja muut tänne mahtuisi ja siitäkin syntyisi hirveä stressi, että mitä niille nyt tehdään.
Ei auta muu kuin toivoa, että saisin toimeentulotukea. Äiti lupasi tänään soittaa asiasta...

I hate to be me

Näin viime yönä unta, että äiti oli ostanut minulle karkkipussin. Olin sekä innoissani, että kauhuissani. Pyörittelin irtokarkkipussin sisältöä ja mietin, kuinka paljon lihoisin niistä kymmenestä karkista. Sitten äiti sanoi, että kaikki leivät leipälaatikossa ovat gluteenittomia. Menin katsomaan ja laatikko oli täynnä mitä tuoksuvampia ja pehmeämpiä leipiä ja sämpylöitä. Nauroin, että nuo ei ole gluteenitonta nähneetkään, mutta äiti kivenkovaa väitti moneen kertaan tarkastaneensa asian. Jostain syystä minun ei silti yhtään tehnyt mieli edes maistaa yhtäkään leipää. Onneksi pian jo heräsin unestani. En kestä ruokaunia...

Aamulla paino oli 51.5 eli -400g siitä mitä se on ollut kolme päivää. Luojan kiitos vihdoin miinusta. Jotenkin kuvittelen, että alle 50:een pääseminen tuo minulle jonkinlaisen turvapaikan. En vain voi enää sietää 5:lla alkavia lukuja! Oikeastaan 48 olisi vielä parempi, koska siinä olisi enemmän "varaa", kuin jossain 49.9:ssä, missä pienikin turvotus nostaa 50:n väärälle puolelle.

Viime viikonloppuna siskoni kävi täällä. Vihaan sitä, miten aina vertailen itseäni muihin ihmisiin. Etsin netistä näyttelijöiden ja mallien pituuksia ja painoja, vertaan painoindeksejä omaani ja kirjaan tavoitteitani siitä, keiden kanssa haluaisin olla samankokoinen. Nykyään huomaan vertailevani itseäni myös siskooni. Tuijotan salaa hänen jalkojaan, vatsaa ja käsivarsia. Ihan pakolla minulla on enemmän löysää joka puolella. Olemme saman pituisia, mutta hän on minua miljoona kertaa urheilullisempi. Siinä missä minä kiroan ulkoiluttaessani koiria räntäsateessa hän käy salilla ja jumpassa monta kertaa viikossa. Hänellä on kokopäivätyö, poikaystävä, paljon ystäviä ja häntä pyydetään milloin kahville, milloin leffaan tai shoppailemaan. Hän on kaunis ja kaikki pitävät hänestä. Hänen rinnallaan olen vain naurettava ja epäonnistunut kasa romua. Minä en ehkä ikinä pääse samanlaiseen tilanteeseen. Siksi kuvittelen, että olisin edes vähän helpommin hyväksyttävä, jos olisin pieni ja laiha. Veisin vähemmän tilaa ja vähemmän ääntä.

Forget it all again

Anteeksi pitkä blogihiljaisuus.
On monet kerrat ollut sellainen fiilis, että haluaisin kirjoittaa blogiini, mutta sitten taas tullut jostain syystä muihin aatoksiin...

Olisi ihanaa kertoa, että minulla menee nyt hyvin, mutta niin ei ole. En tiedä meneekö minulla yhtään paremmin, tai edes yhtä hyvin, kuin viimeksi kun olen postannut.
Ehkä paremmin, koska paino on taas laskusuunnassa, mutta muuten huonommin pääni sisällä. Olen todella väsynyt ja ahdistunut koko ajan. Joudun keräämään kaiken päättäväisyyteni, että jaksan aamulla (tai aamupäivällä) nousta sängystä ylös ja ulkoiluttaa ja ruokkia koirat päivän aikana. Kaikki muu on vain plussaa, mutta valitettavan usein tuo on kaikki mitä päivääni mahtuu.
Syön tosi huonosti, eikä se tietenkään oloani paranna. Kuitenkin valehtelisin, jos väittäisin, ettei pienenevä numero vaa'an näytössä aiheuttaisi pientä ilon tunnetta pääni sisällä. Sen sijaan lihomisen pelko tuntuu vain pahenevan. Jos paino on aamulla edes 100g pienempi, kuin eilen tunnen selviäväni taas yhden päivän. Kun taas se on pysynyt samassa (kuten tänään), saati sitten noussut, tuntuu kuin kaikki elämässä olisi aivan yhtä tyhjän kanssa.

Asiaa ei helpota myöskään se, että hoitotapaamiseni ovat katkolla. Se on oma syyni, koska jätin niin pitkän aikaa menemättä sinne. Minun olisi pitänyt tavata uusi lääkäri ja se aiheutti minussa paniikin. Lupasin pariin otteeseen mennä, mutta lopulta jäin vain itkemään ja viiltelemään kotiin... Kaikki olivat koko ajan minun puolellani ja silti minä vain pilasin koko jutun.
Oikeasti vain pahensin asiaa, koska nyt joudun käymään taas jollain vieraalla uudella lääkärillä, jotta saan uuden lähetteen tuonne psykiatriselle. Ja ilman noita käyntejä en saa niitä tukia, jotka minulle kuuluu ja muutenkin on rahat vähissä.
Sain kotiin paperin hoitosuhteen päättymisestä ja se oli todella järkyttävää luettavaa. Vaikea masennus, itkuinen, itsetuhoinen, sulkeutunut... Miten päädyin tähän pisteeseen

Paino tänään 51,9. Saan syödä karkkia seuraavan kerran, kun pääsen alle 50.

Some die young

Minua masentaa entisestään, kun luen facebook-"ystävieni" statuspäivityksiä juhannukselta. Kavereiden kanssa mökkeilyä tai festareilla sekoilua tai ulkomaanmatkoja. En ole ikinä ollut kavereiden kanssa mökillä, enkä ole ikinä käynyt yksilläkään festareilla. Tiedän, että olen aina ollut aika yksinäinen, mutta tällaiset juhla-ajat, jotka on tapana viettää kavereiden kesken nostavat todellisuuden ihan uudelle tasolle. Tajuan yhä selkeämmin, kuinka yksin olenkaan.
Minä en jaksa enää päivittää statustani facebookissa. Mitä siinä kertoisin? Että vietin juhannuksen vanhempieni luona katsomalla televisiota ja syömällä suruuni. Jopa siellä olin yksin, lukuunottamatta koiriani. Vanhempani olivat illan kokkojuhlissa, mutta en lähtenyt mukaan, koska olin liian lihava, liian ahdistunut ja pelkään ihmisiä.
Välillä jopa mietin, että miksi ylipäänsä olen facebookissa. Kukaan ei varmasti huomaisi, jos katoaisin sieltä kokonaan. Välillä tuntuu, ettei kukaan huomaisi, vaikka katoaisin kokonaan koko maailmasta.

Hoitotapaamisissa käyminen on ruvennut ahdistamaan. Ensin muistin aikani väärin ja käynti jäi kerran väliin. Tänään jostain syystä ahdistuin yhtäkkiä ihan hirveästi enkä pystynyt lähtemään kotoa minnekään. Minua ahdisti täpötäysi bussi, ihmisten katseet. Se, että sairaalan hissiin tulee taas minun lisäkseni joku muu ja hän näkee, että jään pois kolmoskerroksessa. Psykiatrisen poliklinikan kerroksessa, missä käytäviin pääsee vain, kun vastaanotossa joku avaa oven painamalla nappia. Minua ahdisti kysymykset, joihin en jaksa tai uskalla vastata. En jaksaisi olla aina niin heikko. Ja minua ahdisti se, miten lähden sieltä aina silmät punaisina ja kasvot turvonneena.
Olin kuitenkin luvannut toimittaa sinne papereita ja äiti onneksi teki sen puolestani. Samalla hän vei minua hoitavalle henkilölle kirjeeni, jossa kerroin itsetuhoisuudestani. Olimme sopineet, että koska menen täysin paniikkiin ja lukkoon, kun aiheesta kysytään saisin puhumisen sijaan kirjoittaa siitä.

Olenkin miettinyt kuolemaa viime aikoina tosi paljon. Olen tullut monta kertaa siihen tulokseen, että ilman koiriani olisin tappanut itseni jo kauan sitten. Vaikka rakastankin koiriani yli kaiken, pahimpina päivinä joskus kadun sitä, että koskaan hankin yhtään koiraa. Kuinka helppoa elämän päättäminen silloin olisikaan. Olen varma, että kaikki muut ymmärtäisivät. Koirille ei voi sellaista asiaa selittää, niin että ne ymmärtäisivät.
Tuntuu vain, ettei mikään nykyään enää onnistu. Tuntuu, ettei ole mitään järkeä enää suunnitella mitään ja varsinkaan innostua mistään tai herätellä minkäänlaisia toiveita minkään asian suhteen. Kaikki suunnitelmat menee aina uusiksi. Ja aina jollain pahalla tavalla. Ja jokainen vastoinkäyminen on joka kerta raskaampi ja syöksee syvemmälle kuiluun. Ja joka kerta kestää kauemmin ja kauemmin nousta sieltä takaisin, edes reunalle.
Yhä vain useammin päädyn satuttamaan itseäni, välillä rangaistuksena, välillä siksi että veren valuminen tuntuu jostain syystä hirveän helpottavalta. Käsivarteni ovat hirveän näköiset, enkä tiedä voinko koko kesänä käyttää lyhythihaista paitaa.
Tuntuu vain, että on liian monta asiaa, jotka pitäisi korjata, ennen kuin elämästä tulisi edes siedettävää. Ja monet niistä ovat sellaisia, joiden korjaaminen tuntuu aivan ylivoimaiselta.

Kirjoitin kirjeeseenkin, että vaikken uskalla tai pysty tappamaan itseäni, ei se vie minnekään sitä totuutta, että lähes päivittäin toivon että kuolisin. Huomaan salaa toivovani, että joku hullu ajaisi autolla ylitseni tai sattuisin olemaan paikalla, kun joku sekopää taas ammuskelisi. Ihan sairasta, mutten vaan voi ajatuksilleni mitään...

En tiedä jaksanko enää

Anteeksi, etten ole pitkään pitkään aikaan postannut mitään... Nyt en tiedä, mistä aloittaisin. Kuitenkin pää on niin täynnä ajatuksia ja pahaa oloa, että minun on pakko purkaa taakkaani jonnekin. Kevät meni ihan hyvin, kunnes yhtäkkiä vain totaalisesti väsähdin. Ajattelin, että olisin reipas, jos hakisin heti apua ja niin teinkin. Kävin yksityisellä psykiatrilla. Tuloksena sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta ja tietenkin sairaslomaa ja uuden ajan parin viikon päähän. Olin jo sitä ennen ollut poissa töistä (stressistä johtuvien) vatsakipujen takia ja kun sairasloma yhä jatkui, töistä alettiin kyselemään, että kauanko aion vielä olla pois ja mikähän minua mahtaa vaivata. Ellen ollut jo valmiiksi tarpeeksi ahdistunut, niin tuollainen utelu vaan lisäsi ahdistusta entisestään. Ei paljon sairasloma auttanut. Oli mahdotonta yrittää levätä, kun koko ajan oli tunne, että töissä luulevat minun lintsaavan laiskuuttani. Kun palasin tapaamaan psykiatriani uudestaan olin jo ihan romuna. Itkin koko ajan ja minun oli vaikea vastata kysymyksiin, joita hän esitti. Sairaslomaani jatkettiin ja sain kiireellisen lähetteen psykiatrian poliklinikalle. Vaihtoehdot olivat kuulemma se tai suoraan sairaalaan. Sanoin, etten voi mennä sairaalaan koirieni takia... Kutsu psykiatriselle tulikin pian. Tosin sitä ennen sain tiedon töistä, että minut on irtisanottu muka koeajan takia, vaikka TIEDÄN, että ne tekivät sen tasan tarkkaan sairaslomani takia. Kyllähän sairaslomatodistusten diagnoosikoodit on helppo selvittää ja ilmeisesti päättivät, että tuosta sekopäästä on päästävä niin pian eroon, kuin mahdollista. Uskon, että voisin tehdä asiasta jonkun valituksen jonnekin, mutta en yksinkertaisesti jaksa... Se oli kuitenkin se viimeinen tikki.

Nyt olen käynyt kaksi kertaa viikossa psykiatrisella poliklinikalla. On vaikea kuvailla, miltä minusta tuntuu käydä siellä. Tavallaan koko paikka ahdistaa minua ja se, että olen "virallisesti sairas" ja tarvitsen hoitoa on jotenkin pelottavaa. Ensimmäisellä hoitotapaamisella tein uudestaan Beckin testin ja pisteet olivat vain nousseet, nyt puhutaan jo vaikeasta masennuksesta. Joka kerta sinne mennessäni päätän, että tänään olen vähän reippaampi ja yritän kertoa jotain. Jokainen kerta sujuu kuitenkin samalla tavalla. Pystyn vastaamaan muutamaan helppoon kysymykseen. Sitten tulee puhetta yksinäisyydestä tai itsensä vahingoittamisesta. Kyyneleet tulevat väkisin ja sulkeudun kuoreeni. Tuijotan samaa kohtaa huoneen lattiassa, enkä kykene enää mihinkään. Hoitavan henkilöni mukaan minulla ei juuri nyt tarvitse olla muuta tavoitetta, kuin selviytyä klinikalle kahdesti viikossa sovittuna ajankohtana ja pysyä käyntikertojen välillä hengissä. Joudun joka kerta tapaamisesta lähtiessäni lupaamaan, etten tapa itseäni ennen seuraavaa käyntiä. En tajua, miten tähän tultiin, mutta samalla on välillä vaikea pitää lupauksensa...

SG-dieetti, päivä 1

Eilinen kaatui sitten siihen, että kaverini tuli meille ja lopun ehkä arvaattekin. Jätskiä ja poppareita ja hyi ties mitä.
No, tämä aamu ei alkanut sen paremmin. Olinkohan edes kunnolla herännyt, kun tajusin syöneeni kaksi kourallista eilisiä popcorneja! Siinä meni sitten päivän ekat 100 kcal. Jäljelle jäi 300 kcal loppupäivää varten. Olisi voinut ehkä aloittaa päivän vähän paremminkin.
Päätin olla kuitenkin masentumatta ja tein aamiaiseksi smoothien marjoista ja kookosvedestä ja lähdin sitten pyörällä salille. Kyllä huomaa, ettei ole pyörään talven aikana tarvinnut paljon koskea. Sen verran käväisi jalat maitohapoilla jokaisessa ylämäessä.
Salilla juoksin matolla reilun 5 km ja treenasin vatsat. Ilmeisesti olen viime aikoina tankannut itseeni sokeria ihan kilokaupalla, koska heti ensimmäisenä päivänä tuntuu, että vieroitusoireet ovat ihan hirveät. Päätä särkee ja väsyttää koko ajan.
Kotiin palattuani tein koirien kanssa kunnon lenkit, kummankin kanssa erikseen.
Laskin, että päivän liikunnoista tulisi noin -600 kcal, eli ihan hyvin jos kerran syön vain 400. Nyt olen syönyt yhteensä 290. Varmaan jotain jugurttia tai muuta vielä illalla.

Nyt tiskaamaan...

Tyhmyydestä sakotetaan

Ei sitten alkanutkaan SG-dieetti tänään... Se alkaa HUOMENNA! Niin kuin kaikki dieetit alkaa aina huomenna.

Tämä päivä alkoi tosi huonosti, nimittäin krapulalla!
En ole juonut alkoholia noin puoleen vuoteen, mutta eilen päätin karkkien sijaan ostaa pari siideriä. Olipahan taas kuningasidea.
Näköjään alkoholinsietorajani on hiukan puolessa vuodessa laskenut ja sain krapulan jo kahdesta siideristä!
Vieläkin vähän ihmeellinen olo, vaikka mukavan epäterveellinen aamiainen vähän heikotusta paransikin. Ainakin tiedän, että kaikki alkoholikin on nyt sitten pannassa ainakin kesään asti!

Tosin ei tämäkään päivä saa ihan perseelleen mennä. Yritän jaksaa käydä koirien kanssa kunnon lenkit ja loppupäivä menee terveellisesti ja vähillä kaloreilla.
Huomenna sitten alkaa SG-dieetti kunnolla, eli huomisen kalorit saa olla max. 400.

Olen tässä keräillyt vähän sellaisten terveellisten ruokien kaloreita, mitä yleensä syön. Niistä on melko helppo sitten laskea ja suunnitella päivän ateriat. Oikeastihan Skinny Girl-dieetissä saisi syödä kasviksia ja hedelmiä niin paljon, kuin haluaisi, ilman että ne laskettaisiin päivän kaloreihin. Minä nyt kuitenkin ainakin aloitan laskemalla ne mukaan.

pieni kesäkurpitsa 17
porkkana 30
palsternakka 30
kananmuna 60
valkuainen 15
riisikakku 30
avokado 270 (hyi, miten paljon! rakastan avokadoa!)
kasvispyörykkä 85/50g
lihapyörykkä 120/50g (itsetehdyt)
kanasuikaleet 55/50g
jogurtti 60/100g
mansikka 45/100g
vadelma 35/100g
mustaherukka 50/100g

Nyt koirat mukaan ja lenkille!

Vaikeuksien kautta (ehkä vielä joskus..) voittoon?!

Jos jaettaisiin jotain Maailman epäonnistunein paskapää laihduttaja -palkintoja, olisin siinä kategoriassa todella vahvoilla, ellen jopa ylivoimainen.
Olen ihan lyhyessä ajassa pilannut kaiken. Kaikki se, mitä saavutin alkuvuodesta on menetetty. No ei onneksi ihan kaikki, mutta suurilta osin silti.

Mitä sitten tapahtui? Kaikkihan sujui niin hyvin.
Niinpä sujuikin, kunnes jouduin menemään hammaslääkäriin kovan säryn vuoksi. Minulla oli hampaassa reikä, joka oli tulehtunut ja se jouduttiin juurihoitamaan.
Lisäksi minulle määrättiin antibioottikuuri.
Olen koko elämäni aikana syönyt ehkä kaksi tai kolme antibioottikuuria loppuun. Yleensä en edes hae lääkkeitä apteekista tai olen joutunut keskeyttämään kuurin.
Nyt minua kuitenkin uhkailtiin, että tulehdus voi levitä, jos en syö lääkkeitä loppuun. Siitähän se painajainen sitten alkoi.
Kaikki, mitä olin saavuttanut valui hukkaan. Vatsani turposi ja oli hirveän kipeä, suupieleni halkeilivat, iho kuivui ja kutisi ja hirveä makeanhimo koko ajan. Ja koska olin niin pahalla tuulella kaikkien oireiden takia ajattelin, että mitä paskan väliä. Tankkasin karkkia ja herkkuja, kuin en olisi koskaan ruokaa nähnytkään.
Lihoin kymmenen päivän kuurin aikana varmaan monta kiloa.
Ymmärrän, että paastoilu ja karkkilakot ym. voi päättyä ahmimiseen, mutta ennen ensimmäistä antibioottitablettia minulla ei ollut mitään vaikeuksia kieltäytyä herkuista. Miten pienestä asiat voivatkaan kääntyä päälaelleen.

Ja koska kyseessä oli minä, masennuin kiristävistä housuista ja palanneista vatsakivuista ja "lohdutin" itseäni melkein päivittäin karkilla tai muulla epäterveellisellä... Olin taas samassa oravanpyörässä, missä olin ennen joulua. Lihominen masentaa, masennusta hoidetaan herkuilla, herkut lihottaa.
En ole käynyt pitkään aikaan vaa'alla. En halua nähdä niitä lukuja, pelkään että sekoan lopullisesti.

EN VOI KUITENKAAN ANTAA NYT PERIKSI!

Olen kirjoittanut kalenteriini, että vappupäivänä minä painan 48 kiloa. RIIPPUMATTA SIITÄ, onko tämänhetkinen painoni 55 kg tai 75 kg, minä aion pysyä siinä lupauksessa.
Nyt on aika ottaa kovat keinot käyttöön.

1. Kävin hankkimassa salikortin. Vappuun asti teen vähintään 5 kertaa viikossa joko salitreenin tai Jillian Michaelsin vatsalihastreenin DVD:ltä.
Kuitenkin joka päivä lenkkeilen lisäksi koirien kanssa + ryhdyn pyöräilemään ainakin välillä töihin ja salille, jos on hyvä ilma.

2. Lopetan kaiken turhan epäterveellisen syömisen. Karkit ja sokeri ovat jälleen pannassa, samoin suurin osa hiilareista. Palaan siis samanlaiseen ruokavalioon, kuin ennen tuota antibioottihelvettiä.

3. Aloitan SG-dieetin. Jos alkaa tuntua, etten pärjää noin vähillä kaloreilla, lisään niitä vähän, mutta kyllä tuo 30 päivää nyt luulisi onnistuvan.


4. Käyn vaa'alla kerran viikossa. Haluaisin kyllä käydä joka päivä, mutta ei se todellisuudessa mitään hyödytä. Vaakapäiväksi otan perjantain, eli ensimmäinen punnitus on viikon päästä.

Olen nyt jo pari kertaa käynyt salilla, mutta nyt alkaa todellinen treeni. Ainoa ongelma salitreenauksessa on se, että jos on pitkä työpäivä, en voi mennä salille (ainakaan suoraan töistä tai juuri ennen töitä), koska koirat eivät voi olla yli 9 tuntia yksin kotona. Ja toisaalta on se itsellekin aikamoinen tapporupeama ensin vetää salitreeni ja sitten 8h töissä.
Mutta sellaisina päivinä yritän ehtiä tehdä JM-vatsatreenin, se kun kestää vain noin puoli tuntia.

Ja ainiin, lupaan myös postata ahkerammin! Ainakin muutaman kerran viikossa, jotta voin kertoa syömisiä ja liikuntoja.

Montako kiloa teillä on vielä pudotettavaa ennen kesää (vai onko teillä joku muu tavoitepäivämäärä)? Mikä on teidän suunnitelmanne viimeisille kuukausille?

Vastauksia kysymyksiin

Kiitos paljon uusille lukijoille, jotka ovat blogiani ilmestyneet seurailemaan ja paljon kiitoksia myös kommenteistanne.
Tekisi mieli postailla useammin, mutta nyt kun aloitin työt tuntuu, etten ehdi istua alas lainkaan tai jos hetkeksi ehdin koneelle, koko aika menee sähköpostien läpi käymiseen ja toki haluan muidenkin blogit lukea aina kun voin.
Tänäänkin piti olla vapaapäivä, mutta enköhän lupautunut illaksi töihin. Olen niin uskomattoman rahanahne, että pistän rahan oman jaksamiseni edelle, vaikka se on ennenkin koitunut kohtalokseni. Pitäisi oppia sanomaan välillä EI.

Onneksi eilen oli sentään kunnon vapaapäivä; kävin kampaajalla ja leffassa siskon kanssa. Nyt on hiukset taas kunnossa ja Vuosaari oli tosi hyvä elokuva. Ahdistava, mutta hyvä. Suosittelen.

Hiivadieetistä sen verran, että ensinnäkin hiivasyndrooma on tietääkseni tosi hankalasti todettava sairaus, mutta asiaa tutkittuani tulin siihen tulokseen, että minulla mitä todennäköisimmin se on vaivanani. Etsin tietoa, eikä dieetti vaikuttanut vahingolliselta terveellekään ihmiselle, joten päätin kokeilla. Oppaaksi otin vanhan, mutta hyvän kirjan, jonka nimeä en valitettavasti muista ja olen palauttanut sen jo kirjastoon. Muistaakseni Jouko Pursiaisen kirjoittama, mutta en usko, että saman aiheen kirjoissa on hirveästi eroja.
Ensimmäiset viikot olivat tosi vaikeita. Ruokavaliosta piti jättää pois kaikki sokeri ja piilosokeri, kaikki viljat, alkoholi, maitotuotteet, kofeiini, hedelmät, marjat, valmisruuat ja säilykkeet. Joku voisi kysyä, että mitä jää enää jäljelle...
Itse söin ensimmäiset kolme viikkoa keitettyjä/höyrytettyjä kasviksia, kanaa, kalkkunaa, kananmunia ja siinäpä se. Päälle tietenkin maitohappobakteerit, vitamiinit, magnesium ja kalkki purkista. Ei kai ihme, että laihduin nopeasti, vaikka söinkin isoja annoksia, enkä liikkunut juuri yhtään.
Olisin ehkä liikkunut enemmän, mutten yksinkertaisesti jaksanut! Kun on tottunut vetämään kropan täyteen hiilareita ja yhtäkkiä niitä ei saa, kuin murto-osan energiat kyllä tippuu romahtaen. Onneksi en ollut silloin vielä aloittanut töitä ja asuinkin suurimman osan ajasta vanhemmillani, joten äiti auttoi koirien ulkoilutuksessa. En valehtele yhtään kertoessani, että alussa saatoin joutua keräämään voimia koko päivän, vain jaksaakseni käydä suihkussa pesemässä hiukset! Tuntui, että jalat ja kädet painoivat monta tonnia. Nukuinkin vuorokaudesta varmaan enemmän, kuin mitä olin hereillä. Olinkin moneen otteeseen valmis luovuttamaan, mutta nyt olen tyytyväinen siihen, että jaksoin ensimmäiset kolme viikkoa. Sen jälkeen helpotti. Jaksoin taas paremmin ja kaikki tuntui helpommalta ja tottakai painon putoaminen tuntuu hyvältä, vaikka alunperin teinkin tämän vatsakipujen vuoksi, en vain laihtuakseni.
Nyt olen lisännyt ruokavaliooni vähän hedelmiä ja marjoja. Muuten en oikeastaan hiilareita juuri kaipaakaan. Enkä ole ahminut kertaakaan hiivadieetin aloittamisen jälkeen!
Se, että herkuista totaalikieltäytyminen johtaisi siihen, ettei niitä tekisi enää mieli on ainakin minun kohdallani ihan puppua. Moneen viikkoon en uskaltanut mennä edes kauppaan, kun irtokarkit ja pullat kirkuivat nimeäni, mutta nyt olen päässyt siitä aika hyvin yli. Kyllä minun yhä tekee mieli karkkeja ja suklaakakkua, puhumattakaan kaikenlaisesta roskaruuasta, mutta tunne ei ole enää sellainen hallitsematon ja pelottava, vaan minusta tuntuu, että pärjään kyllä ilmankin.
Lisäksi kannattaa ottaa syynäykseen kaikkien lempiherkkujensa tuotesisällöt. Miten uskomattoman paljon myrkkyä ja roskaa ne sisältävätkään!
Kun hiivan saa häädettyä ja olo paranee, voi silloin tällöin herkutellakin. Mutta senkin voi tehdä terveellisemmin. Itse olen mm. joskus maistanut erilaisia raakasuklaapatukoita (löytyy esim Ruohonjuuresta) ja olen jo päättänyt herkutella sellaisella, kun on sopiva hetki.
Nyt herkuttelen kotimaisilla pakastevadelmilla, jotka maksavat tosi paljon, mutta uskokaa tai älkää, minulla menee nykyään paljon vähemmän rahaa ruokaan, kuin ennen.
Ainoa vaikea puoli on ollut se, että kaikki ruoka pitää tehdä itse, koska kaikki valmisruoka ja säilykkeet on kielletty. Minulla onkin tapana tehdä ruokaa aina kerralla iso satsi ja laittaa sitten osa jääkaappiin ja osa pakkaseen. Siten ei tarvitse olla koko ajan kokkaamassa, mutta kovassakin nälässä ruokaa lämmittämistä vaille valmiina.

Joku pyysi laittamaan jotain ruokapäiväkirjan tyyppistä. Syön aika samalla tavalla joka päivä, mutta voin laittaa esimerkkipäivän ruuat:

Aamiainen: Kaksi kananmunan valkuaista keitettynä + pari desiä vadelmia

Lounas: Kanaa + höyrytettyjä/keitettyjä porkkanoita, kesäkurpitsaa ja palsternakkaa

Päivällinen: Samaa, kuin päivällä, tai esim. tomaatilla, broilerin jauhelihalla, sipulilla ja porkkanoilla täytettyä kesäkurpitsaa

Ja ruokaa saa siis syödä ihan reilusti, itse syön usein monta lautasellista!
Liikuntaa en yhä vieläkään kovin paljon harrasta. Töissä tulee käveltyä aika paljon, ja sen lisäksi pari lyhyehköä lenkkiä koirien kanssa (eivät siedä kovaa pakkasta...). Nyt haluaisin aloittaa tekemään vähän lihaskuntoa päivittäin, mutten ole saanut aikaiseksi. Ehkä aloitan tekemällä vaikka 20 vatsaa päivittäin ja nostan siitä pikkuhiljaa. Vatsa on kyllä tietysti jo nyt sata kertaa litteämpi, kuin ennen mutta kaikki lihakset surkeassa kunnossa, joten jotain tarvitsisi tehdä.

Tulipas pitkä ja ehkä vähän sekavakin teksti, mutta toivottavasti selitti edes jotain jollekulle.
Tänään paino aamulla muuten 51.8 eli ensimmäinen tavoitepaino saavutettu ja siksi olin eilen kampaajalla. Seuraava houkutin onkin sitten se uusi unelmalaukku ja sitä varten pudotettavaa siis 2.8 kiloa...

Kivaa viikonloppua kaikille, itse kärvistelen koko viikonvaihteen taas töissä!

Hiipivä hulluus

Joka aamu paino on vähän pienempi. Tänään puntari näytti 52.6.
Olen laihtunut tammikuun aikana noin 8 kiloa. Tahti tuntuu silti liian hitaalta.

Huomaan viettäväni enemmän aikaa peilin edessä, kuin ennen. Tutkin kylkiluita, jotka erottuvat pikkuhiljaa selkeämmin ja selkeämmin. Myös kasvoni ovat kaventuneet. Ennen yritin meikillä saada selkeät piirteet kasvoihini, nyt ne ovat sellaiset oikeastikin.
Huomaan istumisen tuottavan huonoa omaatuntoa. Töissäkin olen jaloillani koko ajan, riippumatta päivän pituudesta.
Pelkään syödä muuta, kuin itsetekemiäni ruokia. Tottakai äidin tekemää ruokaa syön iahn hyvällä omallatunnolla, koska tiedän sen olevan terveellistä, mutta muihin ruokiin en voi koskea. Tänään töissä olisi ollut ilmainen "juhlalounas", mutta minä kiersin sen kaukaa.
Pelkään sovittaa uusia vaatteita. Pelkään, etten sittenkään ole laihtunut yhtään ja kaikki vaatteet kaupassa puristavat.Minulla on yhdet tuumakoon 25 farkut, jotka ovat tavoitefarkkuni. Kun ne sopivat, tiedän että olen laihtunut tarpeeksi shoppaillakseni uusia vaatteita.
Huomaan kehitteleväni uusia rajoja ja rutiineja. Huomaan, että joku hiipivä hulluus valtaa mieltäni enemmän ja enemmän.

Ehkä onni joskus kääntyy

Perjantaina sain yhdestä firmasta puhelun, että he haluavat minut töihin!
Kävin kyseisessä paikassa työhaastattelussa ennen joulua. Kyseessä oli ryhmähaastattelu, mikä järjestettiin kahdessa osassa, koska haastateltavia oli niin paljon (yli 30). Tosin tietääkseni kaikki hakijat eivät selvinneet edes haastatteluun saakka! Ja näistä kaikista hakijoista palkattiin siis vain yksi.
En siis tullut silloin valituksi, mutta nyt samasta paikasta soitettiin ja tarjottiin töitä.
Olen tosi iloinen, koska kyseessä on vakituinen työ ja viikkotuntimäärä on minulle juuri täydellinen (30 h). Palkkaa tulee siis tarpeeksi, mutta aikaa jää muuhunkin, kuin pelkkään työntekoon. Ei olisi voinut kyllä parempaan paikkaan tulla uusi työ!
Ja parasta on tietenkin se, ettei äidin tarvitse enää avustaa vuokrassa ja välillä voi hyvällä mielellä vähän shoppaillakin, pitkästä aikaa!

Tulin vasta tänään illalla takaisin kotiin porukoilta, joten en ole nyt joka aamu käynyt vaa'alla. Eilen kuitenkin kävin ja paino 53,0.
Päätin, että kun paino on alle 51 kg, varaan kampaajan. Ja kun se laskee 49,0 tai alle niin ostan uuden laukun.
Saa nähdä, jääkö laihdutus sitten siihen ja painon säilyttäminen alkaa. Ja samalla kiinteytys alkaa, tai oikeastaan saisi alkaa niin pian, kun mahdollista. Jillian Michaelsin 6 week six-pack dvd odottelee jo hyllyssä!

Feet don't fail me now

Ja niin on edellisestä tekstistäni vierähtänyt melkein puoli vuotta. Huh.
Ja mitä kaikkea sinä aikana onkin ehtinyt tapahtumaan.
Olen ollut todella laiska bloggaaja, mutta sen sijaan kyllä lukenut muiden kirjoituksia ihan päivittäin. Päätin myös, että jos poissaolostani huolimatta lukijamääräni on jonain päivänä 60, otan itseäni niskasta kiinni ja jatkan postailemista vähän ahkerammin. Ja niin siinä nyt sitten kävi.

Tänään paino aamulla 53.4.
Suunnilleen siis samoissa luvuissa, kun viimeksi postaillessani. Ja olisipa näin ollut koko menneen puoli vuotta, mutta kaikkea muuta. En edes tiedä mistä aloittaisin.

Syksyllä osallistuin siis vihdoin viimein yo-kirjoituksiin. Typeränä luulin, että se olisi ihan piece of cake, mutta totuus iski päin kasvoja ja kovaa. Puhun ja ymmärrän englantia hyvin ja ruotsiakin ok, mutta kielioppini ei todellakaan ole parasta mahdollista. Pänttäsin viikkoja, koko ajan hirveän ahdistuksen vallassa. Enkö minä sittenkään osaa mitään?!
Ja mitä ahdistuneempi ja stressaantuneempi olin, sitä enemmän söin. Valehtelematta söin karkkia joka ikinen päivä ja muutenkin ruoka koostui kekseistä, sipsistä, sämpylästä, ranskalaisista ja muusta epäterveellisestä. Ja varmaan sanomattakin selvää, että lihoin!
En käynyt missään (paitsi ulkoilutin koirat ja kävin kaupassa), pukeuduin monta kuukautta pelkkiin collegehousuihin. Kun oli ensimmäinen yo-koepäivä ennen väljät collegehousuni puristivat päällä ja jouduin kokeen jälkeen mennä ostamaan uudet rintaliivit, kun kaikki vanhat upposivat ihoon. Päätin, että kunhan saisin kirjoitukset hoidettua alkaisin laihduttaa. Samana iltana kävin vaa'alla ja paino oli reilusti yli 60 kiloa. Olisin voinut vetää ranteet auki sillä sekunnilla.
Tieto painosta lisäsi tuskaa ja ahdistusta entisestään. Sain paniikkikohtauksia, joista yksi oli niin paha, että äiti kutsui ambulanssin paikalle. En saanut henkeä, enkä pystynyt lopettamaan itkemistä. Revin pieniksi palasiksi kaikki englannin paperini ja muistiinpanoni ja punnitsin mielessäni eri tapoja päästä hengestäni.
Yön aikana onneksi järki palasi sen verran päähäni, että raahauduin kokeeseen. Ja sen lisäksi loppuihinkin kokeisiin ja kirjoitin ihan hyvät arvosanat.
Ylioppilasjuhlaan en mennyt. Enhän tuntenut siellä ketään ja olin ihan liian lihava pukeutumaan mihinkään mekkoon.

Ennen joulua sain uuden asunnon, tilavan kaksion. Se oli todella hyvä hetki muuttaa, koska halusin aloittaa puhtaalta pöydältä ja vanha ahdas kämppäni ei asiaa helpottanut. Seinien maalaaminen ja sisustuksen suunnittelu saivat ajatukset pois kaikesta vanhasta ja ahdistavasta ja pikkuhiljaa sain myös ruokavaliota vähän parempaan suuntaan. Kuitenkin olin niin koukuttunut karkkiin, että söin irtokarkkia monta pussia viikossa. Painon sain silti putoamaan 58 kiloon jouluksi.
Annoin itselleni luvan herkutella jouluna ja taas lihoin pari kiloa viikon aikana!
Olo oli kamala ja vatsa oli kipeä koko ajan. Tai itseasiassa minullahan on vatsakipua ollut jo melkein vuoden verran enemmän tai vähemmän.
Ryhdyin oikein ajan kanssa tutkimaan asiaa ja tulin siihen tulokseen, että minulla mitä todennäköisemmin on hiivasyndrooma. Kaikki oireet sopivat ja päätelmää tuki kokemus siitä, että kaikenlainen herkkujen syönti vain pahensi oireita.
Tammikuun ensimmäisellä viikolla aloitin hiivadieetin ihan uskomatonta miten paljon olo on kohentunut jo nyt!
Ja moni varmaan ehti jo laskeakin, että paino on pelkästään muutaman viikon aikana pudonnut melkein 7 kiloa!
Toki painon putoaminen hidastuu, kun pikkuhiljaa alan lisätä uusia juttuja ruokavalioon, mutta kyllä haaveissa häämöttää silti tuo alle 50 kg paino.
Energiat eivät myöskään oikein vielä riitä kovin raskaaseen urheiluun hiilihydraattien vähäisen määrän vuoksi, mutta koko ajan jaksan enemmän.
Karkinhimo minulla kyllä on koko ajan ollut rasitteena, mutta olen tähän asti selvinnyt muistelemalla sitä kamalaa turvonnutta oloa, minkä se minulle teki.
Muuten hiilarihimot on aika vähäiset ja aionkin hiivadieetin loputtua jatkaa vähäisillä hiilareilla, koska se selkeästi sopii minulle paremmin.

Tulipas pitkä teksi, taidan jatkaa toisena päivänä... Toivottavasti joku pääsi loppuun asti nukahtamatta.
Ja toivottavasti myöskään kaikki 60 lukijaa eivät katoa heti palattuani.