Minä en koskaan saa tätä kylmää loppumaan

Isä tarttuu käteeni, joka lepää velttona sohvalla pääni yläpuolella.
-Lähdetään.

Kävellessäni hatarin askelin autolle muistan yhtäkkiä sen illan, kun pakkasin Ahvenanmaan luokkaretkeä varten kuudennella luokalla. Äiti tiesi, että jotain on vialla. Isä mittasi verensokerini ja se oli yli 30. En pystynyt lopettamaan itkua, kun minut puoliväkisin raahattiin autoon ja sairaalaan. Minulla todettiin diabetes. Sinä iltana jalkaani laitettiin kahle, joka seuraa minua hautaan saakka.

Muistin tänään ensimmäistä kertaa tuon illan. Sillä tänään minusta tuntui samalta. En voi lopettaa itkemistä, vaikka yritän siirtää ajatukseni kuluvasta hetkestä minne tahansa muualle.Äiti hokee, että kaikki on hyvin, vaikka tietää itsekin ettei asia niin ole. Lääkäri kutsuu minua sukunimellä ja seuraan äitiä sisälle huoneeseen. En kättele lääkäriä. En edes katso häneen. En missään vaiheessa edes vilkaise hänen kasvojaan, sillä pelkään hänen saavan jotakin selville pelkästä katseestani. En suostu nostamaan sumuisia silmiäni lattiasta tai riisumaan edes takkiani. Sitä paitsi hän saattaisi huomata sotkuiset ranteeni. Se voisi olla viimeinen tekoni.
Äiti hoitaa puhumisen. Lääkäri koittaa saada minut vastaamaan edes muutamaan yksinkertaiseen kysymykseen, mutten pysty lähestulkoon edes hengittämään. Pelkään, että romahdan jos päästän äännähdyksenkin. Kuin huojuisi kuilun reunalla ja pienikin tuulenvire voi saada horjahtamaan rotkoon.
Lääkäri kirjoittaa sairaslomaa. 7 päivää. Voi tulla hakemaan lisää jos siltä tuntuu. Lääkereseptejä. Rauhoittavia. Paniikkikohtaukseen jotakin toista. En jaksa keskittyä sanoihin, hänen äänensä soljuu vain pääni läpi ja tekee kipeää. Kuulen sanoja sieltä täältä. Psykiatri.. terapia...
Voidaanko me nyt vaan lähteä?

Vuosi sitten sain silloin tällöin lieviä paniikkikohtauksia. Sain reseptin masennuslääkkeisiin, mutten lopulta uskaltanut ottaa niitä haittavaikutusten pelossa.
Tänään minulla oli pahin paniikkikohtaus, mitä koskaan on ollut.
Olin aamusta saakka hirvittävän uupunut. Herään tuntia myöhemmin, kuin alunperin piti. En vain jaksanut nousta. Onneksi olin yötä porukoilla, niin äiti vei koiran ulos. Koko aamu meni ihan sumussa. Lopulta raahauduin suihkuun. Olin sielläkin liian kauan. Sormenpäitä kirveli. Melkein jokaisen sormen päässä on halkeama. Se johtuu vitamiinien puutteesta, työpaikkani ilmastoinnista ja lämmityksestä varmaan pakkasestakin. En minä tiedä edes. Mutta kaikki mitä teen sormilla sattuu. Meikkaaminen, voiteen levittäminen, hiusten peseminen. Ja kaikki vie niin kauan aikaa. Yhtäkkiä kello on ihan liian paljon ja tukka on märkä. En ehdi bussiin, jos jään kuivaamaan hiukset, mutten voi lähteä töihin hiukset märkänä. Ihan tyhmä asia, mutta tunnen kuinka maailma romahtaa jalkojeni alta. Valtava ahdistus, joka kuristaa kurkkuani ja saa kyyneleet silmiini. En tiedä mitä tehdä. En voi jäädä, mutten voi lähteä. Ja jos jään minun on soitettava töihin ja valehdeltava, enkä pysty siihen. Olisi pitänyt soittaa jo monta tuntia sitten. Enkä minä ylipäänsä pysty soittamaan.
Yhtäkkiä en saa enää henkeä. Tärisen ja yritän haukkoa happea, mutta olo vain pahenee. Itkuni on hysteeristä, enkä pysty lopettamaan. Silmissä sumenee ja vajoan kylpyhuoneen lattialle. Raavin ranteeni kirveleville naarmuille.
Onneksi äiti on kotona. Jos äiti ei olisi ollut kotona olisin varmasti lopulta menettänyt tajuni. En kyennyt yhtään hallitsemaan tilannetta.
Äiti soittaa työpaikalleni. En tiedä mitä hän heille kertoo, mutten välitä. Pelkkä ajatus töihin soittamisesta saa hengitykseni katkeilemaan uudestaan. En tiedä voinko edes mennä enää töihin. Pelkään katseita ja kysymyksiä. Aikuisen ihmisen äiti ei soita hänen puolestaan töihin.

Lääkärin jälkeen äiti vie minut autoon isän kanssa siksi aikaa, kun hakee apteekista lääkkeeni. Minusta tuntuu, että isä ei pysty tuntemaan oloaan hyväksi seurassani enää. Hän selkeästi pelkää romahduksiani, koska ei tiedä miten toimisi. Mutta ei se ole hänen vikansa, ei hän tee mitään väärin.

Come fly with me, let's fly, let's fly away

Tänään minun oli lopulta laitettava toinenkin patteri päälle. Yritän säästää lämmityksessä, koska ei minun kotonani varmaankaan oikeasti edes ole kylmä. Minä vain olen se, jolla ei kierrä veri ja joka palelee. Minulla oli eilen farkkujen päällä collegehousut ja kahden paidan päällä paksu villatakki ja jalassa lampaanvillatossut, mutta silti minä palelin. Eikä kyse ole siitä, etten minä söisi. Tuntuu enemmänkin, että syön koko ajan liikaa. Eilen söin viisi kevätrullaa, jauhelihakeittoa, punajuurisalaattia, tomaatteja, suolakurkkuja ja kaksi lakua. Ei mikään laihduttajan ruokavalio. Lisäksi jätin aamulla syömättä ja söin iltapainotteisesti eli ihan väärin.

Katsoiko kukaan, kun Yleltä tuli joku päivä se Prisma: Laihduttamisen lyhyt oppimäärä. Sen voi katsoa vielä 4 päivää tuolta Yle Areenalta, jos jäi väliin. Se oli oikeastaan mielenkiintoinen, vaikka kyllä suurin osa asioista oli aika tuttuja. Tuon ohjelman myötä päätin kuitenkin ryhtyä syömään aamiaista ja nimenomaan proteiinipitoista aamiaista. Koska teen vuorotyötä, ei lounastauko ole koskaan samaan aikaan joka päivä ja joskus kun lopulta pääsee syömään on jo niin kova nälkä, että jos ei olisi ostanut lounasta valmiiksi niin ryntäisin varmaan vaan kaupan karkkihyllylle. Tuossa dokumentissa testattiin, että millainen aamiainen pitää nälkää kauiten poissa ja vastaus oli proteiinipitoinen aamiainen. Niimpä tein tänään aamiaiseksi munakkaan kahdesta munasta, tomaateista, suolakurkuista ja basilikasta. Katsotaan miten käy.
Tänään on kyllä normaalista poikkeava päivä, koska on vapaapäiväni ja menen äidin kanssa iltapäivällä ELMA- ja Kädentaito-messuille. Ja sen jälkeen keskustaan etsimään uutta talvitakkia. Olen päättänyt, että nyt hankin kunnon talvitakin, sellaisen jolla pärjää kovassakin pakkasessa ja joka kestää monta vuotta. Olen siis valmis satsaamaan siihen vähän enemmän rahaakin... Mutta joka tapauksessa, koska vietän koko iltapäivän äitini seurassa hän varmasti jossakin vaiheessa vaatii, että menemme syömään tai kahville. Toivottavasti ensimmäinen vaihtoehto, koska silloin voin valita pelkkää salaattia. Kahvila tarkoittaa sitä, että äiti haluaa ostaa meille molemmille jotkut "hrkulliset suklaakakkupalat" tai joulutortut tms. Enkä voi olla äidin seurassa syömättä mitään. Hän alkaisi heti kyselemään ja ihmettelemään.

Kohta pitää lähteä koiran kanssa ulos. Nykyään kestää melkein 15 minuuttia, että olemme molemmat valmiita lähtemään. Kun täytyy pakata sekä koira, että itsensä toppavaatteisiin että tarkenisi... Huh. Mutta kyllä kunnon talvi on silti aina yhtä ihana.

Empty Hand

I don't have the reflection,
Of anybody checking their face,
In the shade of my glasses,
One way ticket on the fast train,
And I'm solo all the way.

I could maybe read a novel,
To push away the trouble,
That sits in the pit of my tummy,
But I know that it will find me,
When I finish the last page.

An empty hand I wave goodbye,
I feel a tickle in my eye.

No I'll never, sever any time,
Tired of the journey,
No hand held in mine,
No I'll never, sever any time,
Tired of the journey,
No hand held in mine.

Will I always feel it more,
On a day when there's a storm,
Or a raincloud, so dangerous and lonely,
No one ever told me,
That the darkness is my fault.

And I'm looking out the window,
And losing both my dimples,
As they enter the ends of my smile,
'Cause I am a thousand miles,
From the place I need to go.

And empty hand I wave goodbye,
I feel a tickle in my eye.

No I'll never, sever any time,
Tired of the journey,
No hand held in mine,
No I'll never, sever any time,
Tired of the journey,
No hand held in mine.

It's not fair to leave a mess behind

Siis voisikohan minin elämässäni aina välillä olla edes pari normaalia päivää putkeen. Sellaista päivää, jolloin ei tapahtuisi mitään katastrofaalista ja voisin tuntea, että olen samanlainen kuin muut sen sijaan, että tunnen olevani kävelevä katastrofi.

Heräsin ihan ajoissa (kuudelta). Mittasin verensokerin, 3.2. Mahtavaa. Ja yllättäin koko kämpässä ei mitään syötävää, ainakaan sellaista missä olisi tippaakaan sokeria, paitsi sokeripalat suoraan paketista, 10 kcal kpl. En tiedä montako söin, mutta liikaa kuitenkin. Verensokeri nousi, mutta vatsa ei tykännyt pelkästä valkoisesta sokerista tyhjässä vatsassa... Maha meni ihan sekaisin, enkä lopulta voinut lähteä töihin. Oikeasti olen pian suuressa suosiossa työpaikallani, kun olen jo nyt ollut niin monta kertaa poissa!

No, raahauduin viemään roskat ulos ja kun palasin takaisin en saanut enää ovea kiinni. Siis se ei mene lukkoon, vaan kun sen vetää kiinni se aukeaa itsestään hetken kuluttua! Oikeasti mitä tänään vielä ehtii tapahtua, ennen kuin päivä on ohi?! Ei olisi pitänyt edes nousta sängystä! Isä tulee nyt katsomaan ovea ja jos hän ei osaa tehdä sille mitään pitää soittaa vielä huoltoyhtiöönkin. Nyt ovi on köytettynä kiinni koiran hihnasta naulakkoon, jotta se ei valuisi auki. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa...

Ainut ilon aihe tänään on laskeva paino, tänään 53,9. Raksi ruutuun. Onneksi ei tee mieli syödä mitään... Ja miten JÄÄSSÄ ihminen voi oikeasti olla, huh.

I don't know where we going, I don't know who we are

Miten voi väsyttää niin paljon aina vaan? Nytkin pitäisi tehdä vaikka mitä, mutta jumitan vain koneella ja kohta on mentävä nukkumaan, jotta jaksaa taas aamulla nousta töihin. Tuntuu, etten työpäivinä ehdi tehdä muuta, kuin viedä koiraa ja olla töissä... Mutta totta se kai onkin... Pakko kuitenkin ainakin tiskata ja viedä roskat, ennen nukkumaanmenoa... Ällöttää, kun kämppä näyttää kaatopaikalta.

Ja mitenkäs ne neljä pientä ateriaa... Ei ole näkynyt. Tänään syöty elovena-keksi, vähän rosollia ja siinä se. Sitten pari energiajuomaa, sokeritonta mehukeittoa ja hyvää päivää-sitrusjuoma. Kalorit alle 300. En vain ole jaksanut syödä, eikä oikein ole tehnyt edes mieli mitään. Tiedän, että leikin taas tulella, tämä päättyy luultavasti ahmimiseen. Mutta en jaksa ajatella syömistä, tajuan vasta kotiin tultuani, etten käynyt kaupassa eikä kotona ole mitään ruokaa. Ja vähän vapaa-aikani haluan olla koiran kanssa. Eli koiran kanssa tehty tänään kaksi tunnin lenkkiä, sen lisäksi kävelty bussille ja illalla bussilta kotiin (n. 3km).

Voi että tekisi mieli jo askarrella joulukortteja ja kaikkea. Mutta vielä ei ole aikaa. Haluan käyttää niihin aikaa ja rakkautta, mikä tavallaan on ehkä tyhmää, koska lähetän joka vuosi ehkä 20 joulukorttia ja saan itse 3. Mutta minä teen joulukortteja itseni takia, rakastan niiden askartelua ja sitä antamisen iloa, ja jossain sisimmässäni toivon, että niiden saajat tuntevat piston sydämessään, kun unohtivat minut jälleen kerran joulukorttilistaltaan. Vähän surullista kuitenkin...

Let it snow, let it snow, let it snow!

Ihanaa, kun sataa lunta! Vaikka tuo lumi onkin aika märkää nyt, mutta minä jaksan uskoa, että ilma pian pakastuu.
Käytiin koiran kanssa tarpomassa tunnin lenkki. Kului varmaan puolet enemmän kaloreita, kuin normaalisti tuolla lenkillä, koska eihän siellä mitään oltu vielä aurattu. Kumisaappaissa sitten lumessa joutui kahlaamaan. Mutta en minä valita, se oli hyvää treeniä.
Paino tänään 54,3. Olisi jo alle 54, olen niin malttamaton...

Nukun ihan älyttömästi nykyään, siis jos vain se on mahdollista. Nyt olen ollut muutaman päivän vapaalla (tai sairaslomalla) ja nukkunut joka yö jotain 10-11 tuntia. Enkä siltikään tunne itseäni yhtään pirteämmäksi. Eilenkin olisi tehnyt mieli nukkua vielä päiväunet. Olen ihan parissa päivässä kääntänyt unirytmin ihan päälaelleen, menen nukkumaan yhdeltä yöllä ja nukun puoleen päivään. Huomenna pitäisi taas raahautua töihin, onneksi vasta 11, mutta silti. Lauantaina pitää olla kahdeksalta töissä. Miten ikinä selviän sinne siihen aikaan?!

Nyt keitän vähän puuroa, vaikkei oikeastaan tee vielä edes mieli syödä. Mutta suunnittelin, että syön joka päivä neljä pientä ateriaa. Ja kello on tosiaan jo kaksi, enkä ole syönyt vielä yhtäkään ateriaa... Ei tee oikeasti kovin hyvää skipata aterioita, koska mitä enemmän skippaa niitä, sitä helpommin ahmii. Kai. No, ehkä tämän päivän tavoite on kolme pientä ateriaa... Jostain se on aloitettava. Kalorit näin ollen pitäisi olla tänään 500 luokkaa.

Kuulostaa ehkä säälittävältä, mutta minun kaksi suosikkipäivääni viikossa ovat keskiviikko ja torstai. Ja vain siksi, että keskiviikkona tulee Greyn anatomia ja torstaina Dieetit vaihtoon. Minä en odota viikonloppuja, koska minulla on yleensä viikonloput töitä ja toiseksi, ne ovat yleensä syömisten kanssa vaikeimpia. Minä odotan näitä kahta tv-sarjaa. En katso paljon telkkaria, koska en halua koukuttua mihinkään tv-sarjaan. En kuitenkaan vuorotyön takia pysyisi niissä kärryillä. Mutta nuo kaksi on sellaisia ohjelmia, mitä en voi jättää väliin. Oikeasti en tiedä, mitä teen sitten kun nuo jäävät tauolle tai loppuvat kokonaan...

Ihanaa, katsoin juuri forecalta, että huomenna pitäisi olla -5 pakkasta ja sitten vaan kylmenee. Ainut vaan, että olen jo nyt ihan hypotermiassa koko ajan, kotonakin villasukat ja paksu villatakki päällä. Mutta mieluummin -10 pakkasta, kuin loskaa ja räntää...

Aleksanterinkadun joulukatu avataan muuten ensi lauantaina ja minä olen töissä! Se on niin ihana perinne käydä katsomassa sitä kulkuetta ja nyt en pääse...

Inside the heart of every man, There is so much to understand

Taitaa olla taas aika miettiä tätä tilannetta ja pohtia, mitä pitäisi muuttaa.
Tänään ei todellakaan pitänyt olla mikään punnituspäivä, mutta en vain voinut olla tarkistamatta painoa aamulla. Paino oli laskenut! 54,8. Siis laskenut maanantaista, jolloin se oli yli 55 ja en ole sen jälkeen muuta tehnyt kuin syönyt, syönyt ja syönyt! Pakko johtua ketoosista, mutta ainakin nyt on taas boostattu oikein olan takaa.

Minun on pakko lopettaa nyt tämä hiilarikammoilu. Pelkään hiilareita siksi, että pelkään niiden laukaisevan ahmimiskohtauksen. No, näköjään ahmimiskohtaus laukeaa ilman hiilareitakin, joten voin kai ihan hyvin taas kokeilla niiden syömistä. On kuitenkin eri asia syödä vaikka pari perunaa (75 kcal), kuin vaikka pizza, joka kaloreilta vastaa 15 perunaa... Aionkin nyt (yrittää) opetella syömään vähän normaalimpaa ruokaa, mutta pieniä annoksia, jotta kokonaiskalorit jää yhä alle 800 joka päivä.
Ja yritän myös opetella juomaan vettä enemmän. En oikein pidä veden mausta, jäävesi menee jotenkin, mutta jos on yhtään haaleaa, niin ei tule mitään. Täytyy ostaa varmaan jotain sokeritonta mehua ja juoda sitä tositosi laimeana.
Ja sitten kerran viikossa pidän herkkupäivän, jolloin saan ostaa mitä tekee mieli... Ja jos olen menossa käymään porukoilla, pidän sinä samana päivänä sen herkkupäivän, koska johan tässä on opittu, että siellä on mahdotonta syödä terveellisesti... Enkä halua, että äiti joko huolestuu siitä, etten syö tai sitten loukkaantuu, kun en syö hänen tekemiään/varaamiaan ruokia.

Vapaapäivien liikunnat sujuu hyvin. Teen vähintään kaksi kertaa tunnin lenkin, usein toinen kokonaan tai osittain juosten. Työpäivät on sitten asia erikseen. Töissä sentään tulee aika paljon käveltyä, mutta ei siinä nyt niin paljon ehdi kuluttaa. Jos en mene aamuun, ehdin tehdä kunnon lenkin aamulla ja sitten lyhyemmän illalla. Aamuvuorojen jälkeen olen yleensä niin väsynyt, etten illalla jaksa enää kahta pitkää lenkkiä, vaan yleensä teen yhden pitkän ja sitten myöhemmin menen vain koirapuistoon tai heittämään kentälle palloa koiralle. Parempi kai sekin, kuin ei mitään... Ja voinhan sitten aina vapaapäivinä tsempata.
Joka tapauksessa aion tehdä nyt joka päivä 150 vatsalihasta, vaikken muuta lihaskuntoa sitten ehtisi. 150 ei ole kovin paljon, mutta viikossa siitä tulee ihan ok määrä ja muutenkin taas sekin parempi kuin ei mitään... Minun on vain ihan pakko ryhtyä tekemään läskimahani eteen jotain. Huomasin tänään, että jalkani ovat kaventuneet vähän, samoin posket eivät ole enää niin pulleat. Mutta vatsa...
Kohta alan säästämään jotain rasvaimua varten...

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Kalorit yht. 513 ja liikuttu kaksi reipasta kävelylenkkiä koiran kanssa + 3 kilsaa palauttamaan leffat Makuuniin ja mitä nyt kaupungilla tuli käveltyä paikasta toiseen. Kohta vielä päivän vatsalihakset ja sitten voi mennä hyvillä mielin nukkumaan. Lisää tällaisia päiviä, kiitos.

Go back to the start, Go back to the start, Go back to the start

Great! Kolme päivää, kolme kertaa ahmimiskohtaus. Kylläpä elämä taas näyttää kauneimmat puolensa. Tällaista ei olekaan ollut pitkään, pitkään aikaan. Joku aika sitten jo hetken luulin, että näistä täysin hallitsemattomista kohtauksista ollaan kokonaan päästy, mutta mitä vielä!

Nyt lähden koiran kanssa tunniksi kävelemään. Ahmimiskohtauksen jälkeen liikunta vaan tuntuu niin turhalta. Ihan kuin jotain muka olisi vielä pelastettavissa...

So close, so far, i'm lost in time

En pysty elämään tällaista elämää. Mutta en tiedä mitä minun sitten pitäisi tehdä. Tuntuu, ettei elämällä ole minulle mitään annettavaa, tai päinvastoin minulla sille.

Tämä viikko on taas alkanut niin huonosti, kuin vaan mahdollista. Sunnuntaina olin porukoilla, missä meni ihan hyvin niin kauan, kunnes daim-kakku kannettiin esiin. Söin sitä ihan liikaa ja siitä lähti kierre. Iltapalaksi kotona vedin nuudeleita ja karkkia.
Olin niin paskana, etten mennyt maanantaina töihin. Miten olisin pystynyt, sellaisena epäonnistuneena valaana...
Koko maanantai sujui iltaan asti hyvin, tein pari pitkää lenkkiä, siivosin ja yritin tyhjätä päätä ja järjestää asioita, jotka olivat kotona kesken. Illalla sitten kaikki meni taas nurin. Kävin kaupassa ostamassa tarvikkeet porkkanakeittoon, plus viinirypäleitä ja fitness-patukoita. Kaikki meni hyvin, kunnes keitto oli valmis ja maistui järkyttävälle! En oikeasti ymmärrä. Olen tehnyt samaa keittoa miljoona kertaa ihan samalla tavalla, mutta nyt se oli niin kuvottavaa, etten saanut sitä kurkusta alas. No, vessanpönttöön meni se keitto. Päätin sitten ottaa viinirypäleitä, mutta nekin maistui kitkeriltä. Ja osa olikin selkeästi melkein homeessa. Ja ostin ne tuntia aikaisemmin!
Normaali ihminen olisi kai keittänyt puuron ja tyytynyt kohtaloonsa, mutta minäpä en. Tuo takaisku tuntui, kuin joku olisi lyönyt lapiolla mahaan ja olin niin raivoissani ja pettynyt. Kun turvaruoka pettää, ei millään ole enää mitään väliä. Haluaisin vain ahmia itseni kuoliaaksi. Ja sitä kai sitten yritinkin, sillä siltä istumalta vedin paketin nuudeleita ja ryntäsin kauppaan hakemaan suklaata, suolakeksejä ja fazerin piirakoita. Ja tähän päälle ateria mäkkäristä, niin voin kertoa, ettei olo ollut kuin keijukaisella. Mutta ei, en edes miettinyt oksentamista. Olen liian raukkamainen... Minä nielen kaiken ja jään odottamaan kaiken sen paskan imeytymistä selluliitiksi. Ihan tyynenä vaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Yöllä ahdisti niin paljon, etten pystynyt nukkumaan. Mutta en voinut myöskään jumpata tai mennä lenkille räjähtävän vatsan takia, pelkäsin liikaa että oksennan.
Laitoin kellon soimaan seitsemältä, jos vaikka vahingossa nukahtaisinkin. Seitsemältä soitin töihin ja kerroin että olen yhä kipeä.

Aamulla nousen täristen vaa'alle. Kaikesta paskasta huolimatta paino on noussut 300g. Se johtuu siitä, etten ole pistänyt tarpeeksi insuliinia. Elimistöni on ketoosissa, mikä on toki vaarallista, mutta toisaalta kaikki paska ei imeydy vaan menee läpi. Edes joku ilon aihe.

Toivoisin niin, että olisi joku jonka kanssa jakaa tämä ahdistus. Mutta ilman, että minun tarvitsisi sanoa tai kertoa mitään. En pysty avaamaan suutani tästä asiasta. En vain enää tiedä mitä tekisin.
Olen ollut pari viikkoa uudessa työssä ja jo nyt olen kyllästynyt siihen. Siellä ei ole tarpeeksi tekemistä, jotta se veisi ajatukseni muualle. Olen vain todennut, ettei sellaista työtä ole olemassakaan, missä minä viihtyisin. Ja en minä edes kelpaa minnekään parempiin töihin, koska en ole opiskellut. Enkä edes tiedä, mitä sitten muka opiskelisin. Miksei ole jotakuta, joka vastaisi näihin kaikkiin miljoonaan kysymykseeni puolestani???

Tällä viikolla minun pitäisi sitä paitsi mennä ilmoittautumaan kevään yo-kirjoituksiin. Se on minun viimeinen mahdollisuuteni. Muuten minusta ei koskaan tule ylioppilasta. Juuri nyt se vain tuntuu samalta yhdentekevältä paskalta, kuin kaikki muukin minun elämässäni.

Why do YOU wanna be so skinny?

Olen saanut usein kommentteja siitä, kuinka laihdutus pitää lopettaa ja niin edelleen ja niin edelleen. Ensimmäiseksi on pakko sanoa, että miksi ihmiset joita kiusaa niin kovin toisten ihmisten tarve laihduttaa edes lukevat laihduttavien blogeja? Kiusatakseen itseään? Vai päästäkseen vain pätemään siitä, kenen kuuluu laihduttaa ja kenen ei.
Minusta jokaisella ihmisellä on olemassa "hyvän olon paino". Eli paino, jossa tuntee olonsa hyväksi. Tietenkin ymmärrän, että tämä tunne vääristyy helposti vakavasti syömishäiriöisillä (jollainen en koe itse olevani), mutta muuten tiedän ihmisiä, jotka ovat hoikkia tai jopa hieman ylipainoisia, mutta silti tyytyväisiä kehossaan. He ovat hyvän olon painossaan.

Minä en ole saavuttanut hyvän olon painoani, vaikka pikkuhiljaa lähestynkin sitä.
Asioita, joiden vuoksi minä haluan vielä laihtua, olen listannut seuraavaan.

1. Haluan pystyä syömään ilman huonoa omaatuntoa. En pysty muistamaan, milloin olisin viimeksi pystynyt syömään mitään miettimättä, kuinka se mahdollisesti pilaa laihdutukseni. Tiedän, se kuulostaa anorektiselta ajattelulta, mutta todellisuudessa haluaisin vain mahdollisimman pian päästä tavoitteeseeni, koska uskon, että sitten kun olen hoikka, voisin edes joskus syödä Ben&Jerry'siä muiden ihmisten läsnäollessa ajatellen, että kyllä minä voin herkutella! Olenhan hoikka, ja en minä yhdestä jäätelöstä liho, koska hoikkana voi välillä herkutella.

2. Haluan, että voisin käyttää kaikenlaisia vaatteita. En halua lukea enää lehdistä ohjeita, millaisilla vaatteilla voi yrittää piilottaa päärynävartalon, turvonneen vatsan tai paksut jalat. Haluan, että voin ostaa vaatteen siksi, että se on kaunis, ei siksi että se piilottaa ällöttävät osat kehostani.

3. Haluan oppia syömään sopivia määriä. Kuten olen varmaan sata kertaa maininnutkin, minä en osaa syödä oikein. Joko kituutan syömällä naurettavan vähän, tai sitten saan ahmimiskohtauksen ja syön kolminkertaisen energiatarpeeni. On helppo sanoa, että näiden kahden väliltä syöminen olisi kultainen keskitie, koska minä en ole vielä kertaakaan pystynyt siihen, ainakaan montaa päivää peräkkäin. Haluaisin syödä pieniä aterioita ja sitten myöhemmin opetella kasvattamaan niitä vähän lisää, kunnes oppisin syömään sopivasti. Minulle on ehdoteltu ravitsemusterapeuttia, mutta voitte uskoa, että minulla riittää diabetekseni takia kokemusta heistä, eikä kukaan heistä ole onnistunut muuta kuin lisäämään ruoka-ahdistustani...

4. Haluan jaksaa paremmin. Painavimmillani minä painoin yli kymmenen kiloa enemmän, kuin nyt. En IKINÄIKINÄIKINÄ haluaisi palata siihen aikaan. Olin koko ajan masentunut ja väsynyt ja mietin aamusta iltaan mitä kaikkea vielä voisin syödä. Kaikki liikunta tuntui kamalalta, liian uuvuttavalta ja raskaalta. Sitä mukaa, kun olen saanut painoni laskemaan kaikki asiat tuntuvat helpommilta ja liikkuminen kevyemmältä. Vaikka minulla yhä on masennuskausia, selviän niistä ohi hieman nopeammin, sillä olenhan jo päässyt tänne saakka.

5. Haluan paremman itsetunnon. Jos joku kehtaa tulla sanomaan, että laihduttaminen ei paranna itsetuntoa on täysin väärässä! En koe itseäni vieläkään kovin itsevarmaksi tai rohkeaksi, mutta kymmenen kiloa painavampana en oikeasti mielellään mennyt edes ihmisten ilmoille, sillä jokainen vaate näytti kamalalta ja puristi, enkä voinut ajatella mitään muuta, kuin hölskyvää ruumistani ja pulleita kasvojani. Vaikken vieläkään ole tavoitteessani tunnen jo nyt välillä, kuinka vatsani on litteämpi ja ennen hieman puristavat farkut ovat löystyneet. Se, että tuntee onnistuneensa jossain nostaa ainakin minun itsetuntoani ja parantaa ryhtiäni ja saa minut ajattelemaan, että ehkäpä minä sittenkin vielä joskus kelpaan.

Tiedän miten paljon on ihmisiä, jotka ihan oikeasti yrittävät ehdoin tahdoin näännyttää itsensä hengiltä, ja vaikka minunkin ajatusmaailmani joskus samaistuu heihin ei se silti tarkoita, etteikö joku tahtoisi olla terve ja hoikka. Minä kyllä tiedän sitten kun olen päässyt tavoitteeseeni ja tiedän myös sen, ettei siihen ole kovin pitkä matka jos vain jaksan uskoa itseeni...

Miksi TE sitten haluatte olla laihempia?

I gotta check into rehab

Kuinka pahasti ihminen voi koukuttua energiajuomiin?
Ihan totta kuvittelin, että tänään, koska on vapaapäiväni, voisin porskuttaa koko päivän ilman yhtäkään batterya, red bullia tai rodeota, mutta mitä vielä! En meinannut saada kammettua itseäni ylös sängystä 11 tunnin yöunien jälkeen ja koiran kanssa lenkille lähteminen tuntui yhtä rankalta tavoitteelta, kuin Mount Everestille kiipeäminen. Ja mikä hirveintä, hirveä ruuanhimo heti aamusta. Aikani tapeltuani itseäni vastaan ajattelin tehdä vähän nuudeleita "aamiaiseksi". Se onkin ainoa ruoka, mitä kaapeista nyt löytyy. Ennen kuin vesi edes kiehui tulin kuitenkin toisiin aatoksiin ja söin vain pikku askin rusinoita. Päätin selvitä lenkille niiden voimalla.
Ja sitten... Kun menin etsimään vielä hanskoja laukustani löysin laukusta tölkin batterya! Siis ette voi uskoa sitä onnen tunnetta. Voin niin kuvitella, miltä alkoholistista tuntuisi löytää avaamaton viinapullo. Juuri tältä!
Puolet juotuani tuntui taas siltä, että pystyn mihin vaan ja käytiin tarpomassa 40 minuutin lenkki kaatosateessa!

Tavallaan olen vähän huolissani, koska näkeehän sen kuka tahansa, kuinka koukussa olen. Mutta ainakaan tähän pimeimpään aikaan vuodesta en vain voi tehdä asialle mitään. Ja kyllähän ihmiset juovat kahviakin kymmenen kuppia päivässä! Minä juon sentään vain pari hassua tölkkiä...

Kiitos kommenteista. Postaan lisää illalla kommentteihin viitaten, kunhan tulen kaupungilta takaisin kotiin.

Don't worry, just hurry.

Olen viihtynyt uudessa työssä ihan hyvin. Ainoastaan ahdistaa, että kun päivästä menee melkein 10 tuntia työhön ja työmatkoihin jää kaikelle muulle kauhean vähän aikaa. Menen melkein aina aamuvuoroon, eli lähden kotoa seitsemältä. Olisi kiva, jos aamulla ennen töihinlähtöä ehtisi käydä lenkillä (koirallekin olisi kivempi kunnon lenkki, kuin vain pyörähdys pihalla). Mutta se vaatisi vielä aikaisemman heräämisen, kun jo nyt tuntuu vaikealta herätä kuudelta. Tietysti voisi mennä aikaisemmin nukkumaan, mutta illalla on aina niin paljon kaikkea tekemistä, ettei suoraan sanoen malta. Pelkään vain että liikun liian vähän ja kohta lihon.

Onneksi tänään on iltavuoro, eli ehdittiin tehdä jo pitkä lenkki ja kohta vielä vähän jumppaa ennen suihkua ja töihin valmistautumista. En ole vielä tänään syönyt mitään. Vähän houkuttaisi käydä hakemassa vain energiajuomaa ja syödä vasta sitten myöhään iltapäivällä ruokatauolla. Katsotaan...
Eilen söin muuten hyvin, mutta kotiin lähtiessä bussini ei tullut ollenkaan, joten poikkesin odotellessa kaupassa ja ostin suklaa- ja jugurttirusinoita. Niissä on ihan älyttömästi rasvaa ja kaloreita! Ja tuli niin huono olo.
Ahdisti niin paljon, että oli pakko käydä juoksemassa 45 minuuttia vielä kymmenen aikaan illalla...

Huomenna punnitus. Nyt jumpat.

Just so tired

I've been kicked right down
I've been spat in the face
I've been pulled, weighed down
To the lowest place
I've been lied to, shamed
I have been disgraced
Been ex-communicated from every holy place
I've been beat up and robbed
I've been left for dead
For the way I look
For the things I said

Mutta en minä aio luovuttaa.

I know that I must pass this test

Tänään oli ihan hyvä päivä. Eilen samoin. Muuten tämä on viikko on ollut varsinaista sekasortoa, mielialani on vaihdellut syvältä helvetistä vähän parempaan. Varsinaisesti hyvällä tuulella en ole ollut koko viikkona, mutta onneksi nyt taas vähän enemmän tasapainossa.

Eilen meni melkein koko päivä töissä. Uudessa työssä paras asia on se, että siellä ei ehdi istua hetkeäkään. Koko ajan on jotain puuhaa. Ja toki kuluttaa kaloreita. Pitää vain yrittää aina ottaa omat eväät tai sitten ostaa salaatti. Eilen salaatit oli myyty loppuun, kun vihdoin ehdin lounaalle ja nälissäni sorruin kolmioleipään, jossa oli 400 kcal! Onneksi muuten en paljoa syönyt koko päivänä, mutta silti! Jos olisin syönyt salaatin, olisin selvinnyt puolella noista kaloreista!
Onneksi liikuntaa tulee siis kuitenkin kiitettävästi. Kun työpäivän lisäksi vielä kävelee (tai juoksee, koska olen aina myöhässä) aamulla bussipysäkille, jonne on kilometri ja sama matka iltapäivällä, niin ihan ok. Ja siihen vielä lenkit koiran kanssa päälle.
Ja koska haluan kuitenkin töissä olla "voimissani", enkä pyörtymispisteessä koko ajan, olen päättänyt että voin syödä vähän enemmän. Vähän enemmän on joka tapauksessa alle 1000 kaloria päivässä, ehdottomasti. Pidän nyt myös vähän vaakavapaata... Ahdistun, jos käyn vaa'alla joka päivä. Välillä paino on laskenut ja välillä noussut taas 100 grammaa ja masennun siitä heti! Siksi ajattelin käydä vaa'alla vaikka maanantaisin ja perjantaisin, en joka ikinen päivä. "Punnituspäiväkirja" on ja pysyy jääkaapin ovessa. Siitä on hyvä seurata painoa ja se motivoi aika hyvin, aina kun on avaamassa jääkaappia. Pitää vain muistaa aina ottaa se pois, kun tulee vieraita...

Tänään on ollut vapaapäivä, enkä ole hirveästi stressannut. Olen tehnyt vain kivoja asioita ja yrittänyt välttää kaikkea stressiä. Olen tehnyt pari pitkää lenkkiä koiran kanssa, toisen kävellen ja toisen juoksemalla puolet lenkistä. Kävin kaupassa ostamassa energiajuomaa, pepsi maxia, banaaneja, raejuustoa ja viinirypäleitä. Meinasin tulla hulluksi siitä jouluherkkujen määrästä, joita kaupat ovat jo pullollaan! Aloittaako joku oikeasti joulusuklaiden ja -torttujen hamstraamisen jo nyt?! Suoraan sanoen RAKASTAN kaikkia jouluun liittyviä herkkuja ja siksi on todella ahdistavaa, että niitä tyrkytetään kaikkialla jo NYT.
Pystyin kuitenkin vastustamaan kiusausta ja ostin sen sijaan "lauantaikarkeiksi" tupla minin (87 kcal) ja lakun, josta söin tosin vain puolet (noin 80 kcal). Aika paljon silti, mutta parempi kuin irtokarkkipussi, jota harkitsin vielä hetkeä aikaisemmin...
Sen sijaan lievitin jouluintoani ripustamalla ikkunaan paperitähden. Tuli heti ihana tunnelma koko asuntoon. Pitää muutenkin nyt pikkuhiljaa ruveta miettimään mitä koristeita ja valoja haluan kotiini. Joulun valmistelu on niin ihanaa. Vaikka ehkä vielä vähän aikaista...?

Tänään tuli muuten tv:stä Ratatouille, ihana leffa. En omasta mielestäni ole mikään animaatiofani, mutta muutamat elokuvat ovat kyllä ihan mielettömiä ja tämä on ehdottomasti yksi niistä!

It's not easy when the road is your driver

Onneksi painolle ei ollut tapahtunut juuri mitään huolimatta kaikesta siitä (epäterveellisestä) ruuasta mitä parin päivän aikana tuli syötyä. Päätin, että siihen asti kun opin hallitsemaan itseäni paremmin käyn porukoilla vain muutama tunti kerrallaan. Nuo yökyläilyt eivät selvästikään sovi.
Mutta oikeasti on tosi outoa, että siellä mietin koko ajan vain ruokaa ja sitä mitä kaikkea keittiön kaapeissa mahtaa olla! Heti kun pääsin takaisin tänne lopetin ruuan miettimisen ja rauhoituin. En syönyt koko iltana mitään ja tänäänkin vasta energiajuoman. Eikä tee edes mieli mitään. Vatsa tuntuu taas tutun ja turvallisen tyhjältä.

Onneksi siskoni on tavallaan vähän terveysintoilija. Tosin terveellä tavalla. Minä vähän ihailen häntä. Hän on aina niin hyväntuulinen ja iloinen, tykkää tehdä ruokaa ja käy salilla. Hän on hoikka, muttei liian laiha. Enemmänkin normaali. Mutta hän näyttää normaalipainoisena kauniilta. Minä teen joka päivä vatsalihasliikkeitä, mutta vatsa tuntuu silti isolta ja en todellakaan lopeta laihduttamista, ennen kuin saan litteän vatsan!
Mutta koska siskonikin pitää terveellisestä ruuasta voimme käydä ostamassa jotain salaattia illaksi. Tai ehkä hän on syönyt ennen kuin tulee. Silloin sanon, että minäkin olen. Tai sanon joka tapauksessa niin, koska en halua syödä paljoa. Onneksi menemme ensin keskustaa ostamaan isänpäivälahjaa. Kerrankin olemme senkin asian suhteen ajoissa. Mutta vain siksi, että meidän on vaikea löytää yhteistä aikaa. Ajattelin ottaa koiran mukaan kaupungille, niin ei ainakaan vahingossa ajauduta minnekään hamppariravintolaan, koska ravintolaan ei saa viedä koiria. Ei vain ole parempaa personal traineria kun koira!

Minun pitäisi alkaa vähän miettimään miten selviydyn laihdutuksen kanssa uudessa työpaikassani. Positiivista on ainakin se, ettei siellä ehdi yhtään istuskelemaan. Ja lisäksi en varmaan ehdi pitää pitkiä ruokataukoja. Aion ottaa joka päivä omat eväät, mutta onneksi työpaikan ruokalassa saa myös salaattilounaita. Mutta ihan rahansäästönkin vuoksi on pakko suosia omia eväitä. Minulla on hirveästi juttuja mitä tarvitsisin ja pakko siksi vähän säästää rahaa. Eilenkin meni kamala summa rahaa bussilippuun! No, ei ainakaan osta herkkuja kun ei ole rahaa normaaliin ruokaankaan...

Nyt lenkille koiran kanssa. Se tuijottaa minua jo sen näköisenä, että pitää päästä pissalle... Ihanaa päästä taas lenkkeilemään tänne. Täällä tulee ihmisiä vastaan aina, ei väliä mihin aikaan lenkkeilee. Vanhempani asuvat suositulla ja arvostetulla alueelle. Se ei todellakaan ole mitään korpea, mutta esimerkiksi eilen puolentoista tunnin lenkillä vastaan ei tullut, kuin pari sauvakävelijää. Minusta on mukavampaa, kun vastaan tulee aina välillä joku... Että jos vaikka pyörryn matkalle, niin joku edes löytää meidät.

And all I can do is TRY

Huh, vihdoinkin omassa kotona. Ja huh, mitkä pari päivää. On ainakin boostattu niin, että ei puhettakaan säästöliekeistä. Ei puhetta mistään muustakaan. Paitsi ehkä läskeistä... Tuntuu helpottavalta olla taas täällä. Kaapeissa on pelkkää puuroa ja kurkkua ja mehukeittoa. Ei ahdista enää yhtään. Nyt en hetkeen ehdi edes mennä porukoille, kun työt kunnolla alkaa. On ehkä parempikin pitää vähän taukoa.

En ole tainnut kertoa, mutta minun mummini, äitini äiti on ollut melkein koko syksyn vakavasti sairas. Enkä oikein osaa suhtautua siihen. Hän kävi katsomassa uutta kotiani syyskuun alussa. En ollut silloin nähnyt häntä pariin kuukauteen ja pelästyin, kuinka paljon hän oli laihtunut ja vanhentunut lyhyessä ajassa. Vähän sen jälkeen hän meni huonommaksi ja joutui sairaalaan. Lääkärit eivät kuulemma tarkalleen tiedä, mikä hänellä on, mutta nyt hän on ollut välillä vähän parempi ja sitten taas huonompi. Välillä hän pääsi kotiinkin, mutta joutui sitten taas takaisin sairaalaan.
Se sairaala, missä mummini on sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä minun kotoani, mutten silti ole käynyt siellä kertaakaan. Minulla on asiasta kamalan huono omatunto koko ajan, mutten tiedä mitä tekisin. Pelkään sairaaloita ja sillä osastolla on monia vakavasti sairaita. Pelkään, että sekoaisin siellä. Mutta samalla tunnen itseni tosi itsekkääksi. Hän on sentään minun mummini! Vaikka äiti sanookin, että mummi on välillä tosi sekava ja huonotuulinen. Hän ei ole oma itsensä. Ei oma iloinen ja naurava itsensä, joka sanoo asiat välillä liian suoraan. Mitä jos hän ei edes muista minua? Entä jos hän olisi minullekin huonotuulinen? Hän on kuulemma laihtunut entisestään.
Äiti on käynyt sairaalassa monta kertaa. Hänen siskonsa (minun tätini) käy siellä joka päivä ja soittaa sitten äidilleni ja he juttelevat pitkään. Joka kerta, kun tätini soittaa äidille, sydämeni jättää lyönnin väliin. Pelkään koko ajan, että jotain lopullista on tapahtunut. Tämä on myös yksi syy siihen, miksi minua ahdistaa olla porukoilla...
Tämä koko asia on suurena painona sydämessäni koko ajan, mutten osaa tehdä sille mitään... Tuntuu jo vaikealta kirjoittaa sitä tännekin.

Huomenna siskoni tulee luokseni käymään. Suunnitelmat muuttuivat tämän överiviikonlopun takia ja peruin kaikki karkkisuunnitelmat. Meillä syödään huomenna salaattia...