En pysty elämään tällaista elämää. Mutta en tiedä mitä minun sitten pitäisi tehdä. Tuntuu, ettei elämällä ole minulle mitään annettavaa, tai päinvastoin minulla sille.
Tämä viikko on taas alkanut niin huonosti, kuin vaan mahdollista. Sunnuntaina olin porukoilla, missä meni ihan hyvin niin kauan, kunnes daim-kakku kannettiin esiin. Söin sitä ihan liikaa ja siitä lähti kierre. Iltapalaksi kotona vedin nuudeleita ja karkkia.
Olin niin paskana, etten mennyt maanantaina töihin. Miten olisin pystynyt, sellaisena epäonnistuneena valaana...
Koko maanantai sujui iltaan asti hyvin, tein pari pitkää lenkkiä, siivosin ja yritin tyhjätä päätä ja järjestää asioita, jotka olivat kotona kesken. Illalla sitten kaikki meni taas nurin. Kävin kaupassa ostamassa tarvikkeet porkkanakeittoon, plus viinirypäleitä ja fitness-patukoita. Kaikki meni hyvin, kunnes keitto oli valmis ja maistui järkyttävälle! En oikeasti ymmärrä. Olen tehnyt samaa keittoa miljoona kertaa ihan samalla tavalla, mutta nyt se oli niin kuvottavaa, etten saanut sitä kurkusta alas. No, vessanpönttöön meni se keitto. Päätin sitten ottaa viinirypäleitä, mutta nekin maistui kitkeriltä. Ja osa olikin selkeästi melkein homeessa. Ja ostin ne tuntia aikaisemmin!
Normaali ihminen olisi kai keittänyt puuron ja tyytynyt kohtaloonsa, mutta minäpä en. Tuo takaisku tuntui, kuin joku olisi lyönyt lapiolla mahaan ja olin niin raivoissani ja pettynyt. Kun turvaruoka pettää, ei millään ole enää mitään väliä. Haluaisin vain ahmia itseni kuoliaaksi. Ja sitä kai sitten yritinkin, sillä siltä istumalta vedin paketin nuudeleita ja ryntäsin kauppaan hakemaan suklaata, suolakeksejä ja fazerin piirakoita. Ja tähän päälle ateria mäkkäristä, niin voin kertoa, ettei olo ollut kuin keijukaisella. Mutta ei, en edes miettinyt oksentamista. Olen liian raukkamainen... Minä nielen kaiken ja jään odottamaan kaiken sen paskan imeytymistä selluliitiksi. Ihan tyynenä vaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Yöllä ahdisti niin paljon, etten pystynyt nukkumaan. Mutta en voinut myöskään jumpata tai mennä lenkille räjähtävän vatsan takia, pelkäsin liikaa että oksennan.
Laitoin kellon soimaan seitsemältä, jos vaikka vahingossa nukahtaisinkin. Seitsemältä soitin töihin ja kerroin että olen yhä kipeä.
Aamulla nousen täristen vaa'alle. Kaikesta paskasta huolimatta paino on noussut 300g. Se johtuu siitä, etten ole pistänyt tarpeeksi insuliinia. Elimistöni on ketoosissa, mikä on toki vaarallista, mutta toisaalta kaikki paska ei imeydy vaan menee läpi. Edes joku ilon aihe.
Toivoisin niin, että olisi joku jonka kanssa jakaa tämä ahdistus. Mutta ilman, että minun tarvitsisi sanoa tai kertoa mitään. En pysty avaamaan suutani tästä asiasta. En vain enää tiedä mitä tekisin.
Olen ollut pari viikkoa uudessa työssä ja jo nyt olen kyllästynyt siihen. Siellä ei ole tarpeeksi tekemistä, jotta se veisi ajatukseni muualle. Olen vain todennut, ettei sellaista työtä ole olemassakaan, missä minä viihtyisin. Ja en minä edes kelpaa minnekään parempiin töihin, koska en ole opiskellut. Enkä edes tiedä, mitä sitten muka opiskelisin. Miksei ole jotakuta, joka vastaisi näihin kaikkiin miljoonaan kysymykseeni puolestani???
Tällä viikolla minun pitäisi sitä paitsi mennä ilmoittautumaan kevään yo-kirjoituksiin. Se on minun viimeinen mahdollisuuteni. Muuten minusta ei koskaan tule ylioppilasta. Juuri nyt se vain tuntuu samalta yhdentekevältä paskalta, kuin kaikki muukin minun elämässäni.
Tsemppiä: )) Kaikki feilaa joskus, oot kuitenkin onnistunut laihtumaan, ei parin päivän ahmiminen tota koko projektia pilaa. Oot muuten saman pitunen kun mä, ja sama toi lähtöpainokin: DD Ja käyn myös töissä ja olen viimeistä vuotta lukiossa, itse venaan tässä syksyn ylioppilastuloksia ja ilmottaudun sitten niihin kevään kirjotuksiin kun tiedän pitääkö uusia jotain: )
VastaaPoista