Isä tarttuu käteeni, joka lepää velttona sohvalla pääni yläpuolella.
-Lähdetään.
Kävellessäni hatarin askelin autolle muistan yhtäkkiä sen illan, kun pakkasin Ahvenanmaan luokkaretkeä varten kuudennella luokalla. Äiti tiesi, että jotain on vialla. Isä mittasi verensokerini ja se oli yli 30. En pystynyt lopettamaan itkua, kun minut puoliväkisin raahattiin autoon ja sairaalaan. Minulla todettiin diabetes. Sinä iltana jalkaani laitettiin kahle, joka seuraa minua hautaan saakka.
Muistin tänään ensimmäistä kertaa tuon illan. Sillä tänään minusta tuntui samalta. En voi lopettaa itkemistä, vaikka yritän siirtää ajatukseni kuluvasta hetkestä minne tahansa muualle.Äiti hokee, että kaikki on hyvin, vaikka tietää itsekin ettei asia niin ole. Lääkäri kutsuu minua sukunimellä ja seuraan äitiä sisälle huoneeseen. En kättele lääkäriä. En edes katso häneen. En missään vaiheessa edes vilkaise hänen kasvojaan, sillä pelkään hänen saavan jotakin selville pelkästä katseestani. En suostu nostamaan sumuisia silmiäni lattiasta tai riisumaan edes takkiani. Sitä paitsi hän saattaisi huomata sotkuiset ranteeni. Se voisi olla viimeinen tekoni.
Äiti hoitaa puhumisen. Lääkäri koittaa saada minut vastaamaan edes muutamaan yksinkertaiseen kysymykseen, mutten pysty lähestulkoon edes hengittämään. Pelkään, että romahdan jos päästän äännähdyksenkin. Kuin huojuisi kuilun reunalla ja pienikin tuulenvire voi saada horjahtamaan rotkoon.
Lääkäri kirjoittaa sairaslomaa. 7 päivää. Voi tulla hakemaan lisää jos siltä tuntuu. Lääkereseptejä. Rauhoittavia. Paniikkikohtaukseen jotakin toista. En jaksa keskittyä sanoihin, hänen äänensä soljuu vain pääni läpi ja tekee kipeää. Kuulen sanoja sieltä täältä. Psykiatri.. terapia...
Voidaanko me nyt vaan lähteä?
Vuosi sitten sain silloin tällöin lieviä paniikkikohtauksia. Sain reseptin masennuslääkkeisiin, mutten lopulta uskaltanut ottaa niitä haittavaikutusten pelossa.
Tänään minulla oli pahin paniikkikohtaus, mitä koskaan on ollut.
Olin aamusta saakka hirvittävän uupunut. Herään tuntia myöhemmin, kuin alunperin piti. En vain jaksanut nousta. Onneksi olin yötä porukoilla, niin äiti vei koiran ulos. Koko aamu meni ihan sumussa. Lopulta raahauduin suihkuun. Olin sielläkin liian kauan. Sormenpäitä kirveli. Melkein jokaisen sormen päässä on halkeama. Se johtuu vitamiinien puutteesta, työpaikkani ilmastoinnista ja lämmityksestä varmaan pakkasestakin. En minä tiedä edes. Mutta kaikki mitä teen sormilla sattuu. Meikkaaminen, voiteen levittäminen, hiusten peseminen. Ja kaikki vie niin kauan aikaa. Yhtäkkiä kello on ihan liian paljon ja tukka on märkä. En ehdi bussiin, jos jään kuivaamaan hiukset, mutten voi lähteä töihin hiukset märkänä. Ihan tyhmä asia, mutta tunnen kuinka maailma romahtaa jalkojeni alta. Valtava ahdistus, joka kuristaa kurkkuani ja saa kyyneleet silmiini. En tiedä mitä tehdä. En voi jäädä, mutten voi lähteä. Ja jos jään minun on soitettava töihin ja valehdeltava, enkä pysty siihen. Olisi pitänyt soittaa jo monta tuntia sitten. Enkä minä ylipäänsä pysty soittamaan.
Yhtäkkiä en saa enää henkeä. Tärisen ja yritän haukkoa happea, mutta olo vain pahenee. Itkuni on hysteeristä, enkä pysty lopettamaan. Silmissä sumenee ja vajoan kylpyhuoneen lattialle. Raavin ranteeni kirveleville naarmuille.
Onneksi äiti on kotona. Jos äiti ei olisi ollut kotona olisin varmasti lopulta menettänyt tajuni. En kyennyt yhtään hallitsemaan tilannetta.
Äiti soittaa työpaikalleni. En tiedä mitä hän heille kertoo, mutten välitä. Pelkkä ajatus töihin soittamisesta saa hengitykseni katkeilemaan uudestaan. En tiedä voinko edes mennä enää töihin. Pelkään katseita ja kysymyksiä. Aikuisen ihmisen äiti ei soita hänen puolestaan töihin.
Lääkärin jälkeen äiti vie minut autoon isän kanssa siksi aikaa, kun hakee apteekista lääkkeeni. Minusta tuntuu, että isä ei pysty tuntemaan oloaan hyväksi seurassani enää. Hän selkeästi pelkää romahduksiani, koska ei tiedä miten toimisi. Mutta ei se ole hänen vikansa, ei hän tee mitään väärin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.