Huh, vihdoinkin omassa kotona. Ja huh, mitkä pari päivää. On ainakin boostattu niin, että ei puhettakaan säästöliekeistä. Ei puhetta mistään muustakaan. Paitsi ehkä läskeistä... Tuntuu helpottavalta olla taas täällä. Kaapeissa on pelkkää puuroa ja kurkkua ja mehukeittoa. Ei ahdista enää yhtään. Nyt en hetkeen ehdi edes mennä porukoille, kun työt kunnolla alkaa. On ehkä parempikin pitää vähän taukoa.
En ole tainnut kertoa, mutta minun mummini, äitini äiti on ollut melkein koko syksyn vakavasti sairas. Enkä oikein osaa suhtautua siihen. Hän kävi katsomassa uutta kotiani syyskuun alussa. En ollut silloin nähnyt häntä pariin kuukauteen ja pelästyin, kuinka paljon hän oli laihtunut ja vanhentunut lyhyessä ajassa. Vähän sen jälkeen hän meni huonommaksi ja joutui sairaalaan. Lääkärit eivät kuulemma tarkalleen tiedä, mikä hänellä on, mutta nyt hän on ollut välillä vähän parempi ja sitten taas huonompi. Välillä hän pääsi kotiinkin, mutta joutui sitten taas takaisin sairaalaan.
Se sairaala, missä mummini on sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä minun kotoani, mutten silti ole käynyt siellä kertaakaan. Minulla on asiasta kamalan huono omatunto koko ajan, mutten tiedä mitä tekisin. Pelkään sairaaloita ja sillä osastolla on monia vakavasti sairaita. Pelkään, että sekoaisin siellä. Mutta samalla tunnen itseni tosi itsekkääksi. Hän on sentään minun mummini! Vaikka äiti sanookin, että mummi on välillä tosi sekava ja huonotuulinen. Hän ei ole oma itsensä. Ei oma iloinen ja naurava itsensä, joka sanoo asiat välillä liian suoraan. Mitä jos hän ei edes muista minua? Entä jos hän olisi minullekin huonotuulinen? Hän on kuulemma laihtunut entisestään.
Äiti on käynyt sairaalassa monta kertaa. Hänen siskonsa (minun tätini) käy siellä joka päivä ja soittaa sitten äidilleni ja he juttelevat pitkään. Joka kerta, kun tätini soittaa äidille, sydämeni jättää lyönnin väliin. Pelkään koko ajan, että jotain lopullista on tapahtunut. Tämä on myös yksi syy siihen, miksi minua ahdistaa olla porukoilla...
Tämä koko asia on suurena painona sydämessäni koko ajan, mutten osaa tehdä sille mitään... Tuntuu jo vaikealta kirjoittaa sitä tännekin.
Huomenna siskoni tulee luokseni käymään. Suunnitelmat muuttuivat tämän överiviikonlopun takia ja peruin kaikki karkkisuunnitelmat. Meillä syödään huomenna salaattia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.