Tänään on ollut vähän parempi päivä. Kai. Eilisestä sen sijaan en muista mitään. En ole varma, olinko lääkärissä eilen vai toissapäivänä. Vai onko siitä ehkä vielä pidempi aika.
Olen vain nukkunut ja ottanut lääkkeeni ja sitten syönyt, kuin en olisi koskaan ruokaa nähnytkään. Olen lihava ja epäonnistunut. En edes muista millaista normaali elämä on. Tai sitä, onko minulla ikinä edes ollut sellaista.
Ranteeni näyttää ja tuntuu kamalalta. On hyvä ajatella jälkeenpäin kuinka typerää ranteiden raapiminen vereslihalle onkaan. Pelkkä käden taivuttaminen saa minut vaikeroimaan. Enkä kehtaa mennä minnekään, missä joku saattaa nähdä arpeni. Minua ahdistaa jo nyt ensi tiistai, kun pitäisi mennä töihin. Vai haenko vain lisää sairaslomaa. Mutta minua ahdistaa mennä myös lääkäriin. Ja onko töihin meneminen sen jälkeen yhtään helpompaa? En tiedä mitä tekisin...
Minulle jää kertomus
joka muistuttaa elämääni
minulle jää ylleni satanut puiden pöly
minulle jää salaisuus
jota en kertonut kenellekään
minulle jää unet, joissa peurat puhuvat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.