Pitäisi lähteä salille. En voi taas skipata sitä. Olen vasta kävellyt yhden lenkin koiran kanssa. Siis lyhyen lenkin. Olen syönyt satsuman ja viisi lakupalaa. Se ei ole juuri mitään, mutta ruokahaluni on kadonnut. Olen liian ahdistunut. Psykiatrini kehoitti minua vähentämään kofeiinin juomista. Miten muka pystyn siihen. Nytkin menee pullokaupalla pepsi maxia kurkusta alas.
Minusta tuntuu, että olen ihan hyödytön koko maailmalle. Minun pitäisi vain pysyä poissa silmistä. Olen ainoastaan vaivaksi. Minua varten täytyy varata lääkäriaikoja, hankkia työhön sijaisia. Hirveästi vaivaa vain yhdestä ihmisestä.
Kävin tänään siellä psykiatrilla. Romahdin. Yritin ensin pysyä kaikin voimin kasassa. Reipastahan minusta ei saa tekemälläkään, mutta yritin kaikkeni, etten olisi se ihmisraunio mikä minä oikeasti olen. Mutta kai minua taas luettiin, kuin avointa kirjaa. Viimeinen tikki oli, kun psykiatri kehotti minua pyytämään aina jonkun ystävän mukaani, kun menen paikkoihin, joissa on paljon ihmisiä. Etten pelkäisi ja alkaisi ennakoida paniikkikohtausta. En pystynyt sanomaan sitä ääneen, mutta kun tajusin, ettei minulla ole ketään ketä pyytäisin mukaan minnekään minä romahdin. En pystynyt lopettamaan itkemistä. Sain kaksi viikkoa jatkoa sairaslomaani, sekä lisää lääkereseptejä. Sain kerrottua, että pelkään kuollakseni ottaa uusia lääkkeitä, koska menen paniikkiin pienistäkin sivuoireista, mutta ilmeisesti muuta vaihtoehtoa ei ole. Voin kuulemma kuitenkin aloittaa ihan pienistä murusista ja edetä pikkuhiljaa isompaan määrään.
Psykiatri myös ehdotti, että asuisin vähän aikaa vanhempieni luona, mutta siihen en suostunut...
Seuraava käynti on juuri ennen joulua. Olen ihan sekaisin kaikista omista ajatuksistani, psykiatrin puheista... kaikesta. Tuleeko minun loppuelämästäni lääkkeiden kanssa tappelua ja pahaa oloa ja hermoromahdusta. Oikeasti en enää tiedä, kauanko jaksan tätä paskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.