Tämä viikko on ollut yhtä painajaista. Olen käynyt tosi pohjalla ja nyt vain yritän kerätä kasaan kaiken sen mitä vielä on jäljellä ja jatkaa jotenkuten eteenpäin.
Viime viikonloppu meni vielä ihan ok. Vaikka olin porukoilla söin ihan ok, eikä ahdistanutkaan niin hirveästi. Rupesin puhumaan äidin kanssa siitä, kuinka vaikea on löytää uusia saappaita, vaikka tuntuu että on kiertänyt kaikki kaupat. No, äiti sitten sai idean, että lähtisin siskoni kanssa maanantaina käymään Tallinnassa. Lähtisimme aikaisin aamulla ja tulisimme viimeisellä lautalla illalla. Innostuin tietenkin, varsinkin kun siskoni oli yhtä innoissaan lähdössä myös, kun hänellä oli kerran vapaatakin.
En oikeasti tiedä miten se on edes mahdollista, mutta koskaan edellisillä kerroilla mennessäni Tallinnaan tai tullessani sieltä laiva ei ole keinunut yhtään. No, nyt keinui aamulla niin, että oli vaikea kävellä suoraan. Vaikka silloin ei juurikaan edes tuullut! Onneksi en ollut syönyt juuri mitään, koska aloin heti kehittelemään lievää paniikkikohtausta, jonka sain juuri ja juuri pidettyä kurissa vain menemällä istumaan aivan laivan keulaan ja katselemalla suoraan eteenpäin. Eikä keinuminen siinä enää tuntunut paljoakaan. Onneksi matka meni nopeasti.
Meillä oli tosi kiva päivä shoppaillessa ym. Iltaa kohden tuuli kuitenkin vain yltyi ja kun oli aika lähteä takaisin satamaan se lähenteli jo melkein myrskyä. Jotenkin olin pystynyt pitämään ajatukset poissa tulevasta laivamatkasta, kunnes siskoni alkoi muistelemaan, kuinka joskus hän oli ollut risteilyllä ja laiva oli keinunut niin, että kaupassa tavarat eivät pysyneet hyllyissä ja ihmiset meinasivat kaatua. Yhtäkkiä tajusin, etten tulisi selviämään edessä olevasta laivamatkasta hengissä ja hirveä paniikkikohtaus oli valmis. Kauhuissani soitin äidille kotiin ja sanoin, etten voi nousta laivaan. Äiti tietenkin yritti viimeiseen saakka saada minua muuttamaan mieltäni, mutta olin pakokauhun vallassa ja olin varma, että kuolen paniikkikohtaukseen, jos minut pakotetaan laivaan. Sieltä kun ei pääse kesken pois, tuli mikä tuli. Siskon oli pakko lähteä, sillä hänellä oli koulua seuraavana aamuna. Tai jouduin melkein pakottamaan hänet lähtemään. Ei hän varmaan mielellään minua jättänyt siinä tilassa, mutta olonio ei olisi ainakaan parantunut kuunnellessani hänen valitustaan, kuinka pulassa hän olisi ollut jos ei olisi mennyt kouluun.
No, äiti varmaan uskoi minun lopulta tappavan itseni, koska lähti viimeisellä lautalla illalla Tallinnaan yöksi hotelliin kanssani. Äitiä odottaessani kävin ahdistuksissani ahmimassa ensin Hesburgerissa ja ostin vielä suklaata ja ties mitä ällöttävää tukahduttamaan paniikkiani. Aivot kai vähän rauhoittuivat, mutta paha olohan tuollaisesta mätöstä vain tulee.
Seuraavana aamupäivänä oli pakko sitten lähteä, vaikka tuuli tuntui vieläkin kovalta. Jotenkin äiti silti sai minut pakotettua laivaan. Ensimmäinen noin puoli tuntia sujuikin ihan ok, mutta sitten alkoivat aallot, jotka kestivät yli tunnin. Juoksin ulos kannelle, missä yritin koota itseäni ja taistelin ikuisuudelta kestävän ajan hillitöntä paniikkia ja pahaa oloa vastaan. Vannoin, että jos tästä joskus selviä, en enää ikinä mene laivaan. Ehdin jo pakokauhuissani miettiä ties mitä peruuttamatonta, kunnes vihdoin ja viimein sää tyyntyi ja pystyin taas hengittämään.
Polveni tärisivät ja vatsaa pisteli vielä kävellessä kohti terminaalia, mutta olin onnellinen selviydyttyäni hengissä takaisin Suomeen.
Koko loppupäivän ja sitä seuraavankin päivän olin aivan sekaisin kaikesta. Ahdisti ja päässä heitti. En poistunut porukoilta, muuta kuin lyhyille lenkeille koiran kanssa. En halunnut lähteä liian kauas talosta, jos jotakin tapahtuisi. Ja tietenkin söin ihan liikaa. Maistamatta tai tuntematta yhtään mitään.
Eilen myöhään iltapäivällä oli pakko lähteä omaan kotiin, koska oli viimeinen päivä postittaa joulukortit joulumerkeillä. Ja vittuako olisin muuten välittänyt yhtään, mutta olin käyttänyt kortteihin niin paljon aikaa ja vaivaa ja rahaakin, että halusin todellakin lähettää ne. Olin jopa joutunut tekemään jonkun verran salapoliisityötä saadakseni pari osoitetta. Tiedän, että myöhemmin kaikki tuo tuntuu typerältä, koska kukaan ei muista minua kortilla perheeni ja lähisukulaisteni lisäksi... Toivottavasti kaikilla tulee mahdollisimman paska fiilis ja sitten, kun he lähettelevät anteeksipyyntöviestejä joulun toivotusten kera aion sanoa heille suorat sanat, koska mitä menetettävää minulla muka on...? Muutama facebook-ystävä?? Voisin poistaa koko profiilini sieltä vaikka jo tänään.
En tiedä paljonko paino tällä hetkellä on. Olen varmaan lihonut 10 kiloa muutamassa päivässä. Mutta en aio todellakaan heittää pyyhettä kehään, vaan syön nyt jouluun asti alle 400 kcal päivässä, teen kaksi pitkää lenkkiä koiran kanssa joka päivä + käyn salilla kuluttamassa vähintään 300 kcal JOKA PÄIVÄ. Lisäksi ajattelin käydä ostamassa jotain nesteenpoistajia, toimivat tai ei. Ainakaan minulla ei ole mitään menetettävää...
Ai niin, en pysty aloittamaan sitä masennuslääkettä, vaikka varmaan pitäisi kun miettii muutamaa viime päivääkin. En vain pysty. Menin paniikkiin, kun luin käyttöohjeet ja mahdolliset sivuvaikutukset, joten tietenkin eksyin nettiin lukemaan ihmisten kokemuksia kyseisestä lääkkeestä. Ja kaikilla oli ollut ihan hirveitä juttuja parin ensimmäisen viikon aikana. Päätin, etten koske koko lääkkeeseen. En haluaisi mennä sinne psykallekaan ensi viikolla. Tiedän, että joudun vain selittämään miksi en pysty lääkettä ottamaan ja pelkään, että romahdan taas.
En tiedä enää yhtään mitä minun pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Kaikki on jotenkin ihan yhdentekevää. Ei ole yhtään joulufiiliskään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.