Mikseivät minun vanhempani voineet saada kolmea normaalia lasta. Miksi yhden täytyi olla pelkkä epäonnistuja ja helvetillinen raunio. He ovat hyvät vanhemmat. Eivät he olisi ansainneet mitään tällaista.
Lääkäri katsoo punaisiin sumuisiin silmiini. Tuntuu, kuin hän näkisi pääni sisään tuosta vain silmien läpi. Yritän tukahduttaa kyyneleeni ajattelemalla merta. Olen käyttänyt sitä keinoa niin kauan, kuin muistan. Useimmiten se toimiikin. Niin tälläkin kertaa, mutta ilman kyyneliäkin lääkäri näkee, millainen raunio minä olen.
Hän kyselee varovasti muutamia kysymyksiä. En muista enää mitä. Enkä myöskään sitä, mitä minä niihin vastaan. Lopulta lähden huoneesta paperinippu tärisevässä kädessäni. Sairaslomatodistus viikoksi eteenpäin, selvitys lääkärin palkkiosta... Sekä viesti toimistovirkailijalle. Siinä lukee minun nimeni ja: Varataan aika psykiatrille heti. Ja lääkärini nimikirjaimet. Lukittaudun vessaan ja romahdan lattialle. En pysty enää hillitsemään kyyneleitäni vaan kaikki tulee ulos hysteerisenä itkuna.
Lopulta minun on pakko ryhdistäytyä, kuivaan kasvoni ja niistän nenäni. Kuljen käytävän läpi vastaanottoon ja ojennan paperit virkailijalle. Maksan ja saan kortin, jossa lukee, että minulle on varattu aika psykiatrin vastaanotolle ylihuomiseksi.
Ulkona soitan heti töihin, jotta pahin on tältä päivää ohi.
Kävellessäni bussille tuijotan junaraiteita. Vanhempieni pihalla lumi yltää yli polvien. Lumeenkin voi hukkua.
Sisälle päästyäni teen sen, minkä vuosikaudet olen osannut parhaiten. Ahmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.