Jos olisin viisaampi, ja sydämeltäni nöyrempi

En muista, että minua koskaan olisi pakotettu syömään ruokaani loppuun. En usko, että minulle olisi koskaan huudettu siksi, että olen jättänyt ruokaa lautaselle. Ei niitä klassisia "Afrikassa lapset kuolevat nälkään"-juttuja.
Silti kammoan ruuan tuhlaamista. Minusta on ok jättää ruoka kokonaan ostamatta. Jättää se kaupan hyllylle. Mutta sen jälkeen, kun siitä on maksettu minua säälittää heittää se pois. Ei kai niinkään itse ruuan takia, vaan niiden rahojen mitä siihen on käytetty.
Tämän täytyy olla syy siihen, miksi en pärjää itselleni ikinä, kun menen käymään porukoilla. En voi olla syömättä äidin ostamia ruokia. Haluaisin kieltäytyä, mutta pelkään, että äidin rahat menevät hukkaan ja että hän loukkaantuu, kun minulle ei kelpaakaan hänen ostamansa ruuat. En halua, että hän huolestuu. En halua, että hän ajattelee jonkun olevan vialla. Omalle äidille valehteleminen on hirveintä.
Äiti on jo nyt huolissaan, koska pelkää ettei minulla ole varaa ostaa tarpeeksi ruokaa. Siksi hän kävi tänään kaupassa. Ihan vain minua varten ja täytti kaappini ruokatarvikkeilla. Onneksi aika terveellisillä ruuilla, mutta myös muutamilla herkuilla. Haluaisin murskata jokaikisen suolakeksin ja tortillasipsin, joka minun kotiini on tuotu ja työntää ne biojäteastian pohjimmaiseksi. Mutta minä en pysty siihen. Äiti on ostanut ne minulle. Minua ajatellen. Pakko vain tunkea ne kaapin perälle ja toivoa, että jaksaisin pysyä niistä erossa.
Kaikkien näiden asioiden välissä tasapainoileminen on välillä hirveän rankkaa.