Tästä eteenpäin hän itkee salaa ainoastaan

Jostain syystä olen taas kerran ihan palasina. Viikolla kotona ollessani kaipaan aina perhettäni ja melkeinpä odotan viikonloppuja, jotta pääsen heidän luokseen. Silti joka viikonloppu vain ahdistun porukoillani ja haluan koko ajan lähteä takaisin omaan kotiini. En tiedä johtuuko se siitä, että tämä on ainoa paikka missä ihan rehellisesti voin olla oma itseni, esittämättä yhtään mitään kenellekään. Voin olla se typerä, ilman syytä itkuun purskahteleva ihmisraunio ilman, että kukaan ihmettelee käytöstäni.
Porukoilla minä vain syön, syön ja syön. Syön siksi, että äidin mielestä minä en kuitenkaan syö kunnolla viikolla, joten syön sitten kunnolla edes viikonloppuna. Lauantai menikin vielä ihan ok, lukuunottamatta sitä ruuan määrää. Sunnuntaina veljeni ja siskoni tulivat myös porukoille. Heillä oli siistit vaatteet ja asiat hyvin. Kuten aina. Kun minä menen porukoille minulla on kulahtaneet collegehousut ja huppari ja tuskin lainkaan meikkiä. Kun sisko ja veli tulevat käymään heillä on kivat vaatteet, siskolla usein vielä upouudet vaatteet ja hän on meikannut ja laittanut hiuksensa. Minä en edes muista, milloin olisin jaksanut käyttää vaivaa hiustenlaittoon. Tosiasia on, ettei minulla ole edes kunnon tuotteita siihen, koska kun vanhat loppuivat en ole viitsinyt tuhlata vähiä rahojani sellaiseen turhuuteen. Mihin tarvitsen sellaisia? En käy missään, joten miksi jaksaisin käyttää vaivaa hiustenlaittoon tai meikkaamiseen.
Sitten koko se aika, kun sisko ja veli ovat porukoilla he kertovat opiskelu- ja työjutuistaan. Heillä on aina kiirettä ja paljon juttuja ja äiti ja isä ovat heistä ylpeitä. Minulta sen sijaan ei kysytä mitään. Ei kysytä mitä kuuluu tai mitä olen viime aikoina tehnyt, koska kaikkihan sen tietävät, etten minä mitään ole tehnyt ja pelkkää paskaahan minulle vain kuuluu. Aihetta on parempi kokonaan vältellä. Oikeastaan jopa minulle puhumista on syytä vältellä, koska ikinä ei voi tietää miten minä reagoin, koska olen niin helvetin epätasapainoinen ja epävakaa. Mutta koska on epäkohteliasta sulkea joku pois keskustelusta kokonaan nähdään parhaaksi silloin tällöin kehua, miten hyvin koirani ovat kasvatettu ja kysellä niistä jotain. Lopulta käy aina samalla tavalla. En kestä tilannetta, vaan itkua niellen haluan siitä pois. Kieltäydyn yhteisestä ruokailusta ja lähden mieluummin koiran kanssa lenkille, jotta saan itkeä rauhassa ja kieriä itsesäälissä. Kun palaan takaisin kaikki pelkäävät sanojaan, etteivät vain vahingossa murskaisi viimeisiäkin palasia, joilla yritän pitää itseni koossa. Lopulta pääsen takaisin omaan kotiin, itken ja ahmin ja minulla menee monta päivää koota itseni.
Tänäänkin aloitin aamuni vetämällä kasan suolakeksejä naamaani ja rupesin jo keittämään kananmumia, jotta voisin tehdä rasvaista munavoita ja syödä paketillisen riisikakkuja sen kanssa. Muutin kuitenkin mieleni. Jos en onnistu laihdutuksessa, niin mitä minulla sen jälkeen enää on?! Ei yhtään mitään. En onnistu löytämään mitään, mitä haluaisin opiskella, en pääse ikinä työhön, jota haluaisin oikeasti tehdä, enkä enää edes tiedä onko olemassakaan sellaista työtä, jossa viihtyisin. Jos en missään muussa asiassa onnistu, niin laihdutuksessa aion onnistua. Koska oikeasti olen mieluummin laiha ja epäonnistunut elämässäni, kuin lihava ja epäonnistunut elämässäni.

Tuo uusi lumi ja talvinen sää eivät todellakaan ainakaan nosta fiiliksiäni. Tekisi mieli kääriytyä taas kerran peiton sisään jäätelöpaketin kanssa ja tulla ulos vasta sitten kun asiat ovat vähän paremmin. Jos ne joskus edes tulevat olemaan paremmin.