Tämä päivä oli tuomittu katastrofiksi, jo ennen kuin se pääsi edes kunnolla alkuun. Tälle päivälle oli luvassa vastenmielisiä velvollisuuksia. Piti mennä työkkäriin ja sen jälkeen hammaslääkäriin. Ja aina kun jotain tosi stressaavaa on tulossa alan vääntämään ahdistusta ja aamu menikin syödessä, syödessä, syödessä. Toivoisin niin, että löytäisin jonkun muun keinon työstää ahdistustani. Mistä olen kehittänyt tuon paniikkisyömisen?! Mussutin suolakeksejä ja riisikakkuja ja jäätelöä. Jossain vaiheessa ihme kyllä ryhdyin pohtimaan, että mitä järkeä koko touhussa on! Sain itseni tajuamaan, että ei ne ikävät velvollisuudet sen helpommiksi ainakaan ahmimalla muutu. Lähdin sitten koiran kanssa kävelemään.
Olo oli kamalan väsynyt ja ensin ajattelinkin tehdä vain lyhyen lenkin. Taas jouduin vähän tappelemaan itseäni vastaan, mutta lopulta tehtiinkin reilun tunnin lenkki. Ja kyllä tuli hyvä fiilis, kun en antanut periksi laiskotukselle.
Työkkärissä meni ihan hyvin. Se nainen siellä oli mukava, en joutunut odottelemaan oikeastaan yhtään ja asiat sai nopeasti hoidettua. Nyt on viimeinenkin paperi toimitettu ja kohta pitäisi vihdoin tipahtaa rahaa tilille. Toki se työ olisi myöskin hyvin tervetullut, mutta sitä odotellessakin olisi kiva olla rahaa edes ruokaan.
Työkkäristä selvittyäni piti raahautua hammaslääkäriin. Pelkään yhä kuollakseni hammaslääkärissä käyntiä, vaikka olen jo miljoona kertaa siellä käynyt ja oma hammaslääkärini on oikein erikoistunut paniikkipotilaisiin. Hän pitää kyllä viimeiseen asti huomen siitä, että puudutetaan kunnolla ja ettei mikään vain tunnu miltään. Silti sydän hakkaa aina miljoonaa ja kädet tärisee, kun kuulen poran äänen. Tottakai yritän aina ajatella jotain ihan muuta, mutta vaikeaa se on!
En silti ikimaailmassa vaihtaisi hammaslääkäriä. Hän on maailman ystävällisin mies ja jotenkin hän onnistuu saamaan minut tuntemaan itseni voittajaksi joka kerta, kun lähden sieltä. Tänäänkin, kun valitin että yhä vaan panikoin hammaslääkärikäyntejä hän vain nauroi ja sanoi, ettei sitä edes huomaa minusta enää. No, ehken sentään niin paniikissa ole, kuin ensimmäisillä kerroilla siellä käydessäni. Silloin suunnittelin aina pakoa tai vessaan lukittautumista ja olin aina kalpea ja tärisin pelosta. Ehkä nykyinen turhan korkea syke on pientä siihen verrattuna. Ikävä kyllä minulla on sellainen hammaslaatu, joka tarvitsee vähän tarkempaa hoitoa ja siksi joudun tulevaisuudessakin aika tiheään käymään hammaslääkärissä. Eli ei kai auta, kun jatkaa totuttelua...
Laitoin muuten vielä tuolle asioiden hoitamisreissulle jalkaani nilkkurit, joissa on aika paljon korkoa ja kunnon pohjetreenihän siinä tuli, kun menin kävellen paikasta toiseen ja etäisyydet eivät olleet ihan lyhyitä! Harmi vaan, että taivaalta tihutti vettä melkein koko ajan, muuten olisin varmaan kävellyt vielä enemmän!
Illalla kävin vielä palauttamassa kirjoja kirjastoon ja päätin kävellä kirjastolta kotiin. Ilta-aurinko paistoi ja oli juuri sopivan lämmin kävellä. Ja kadutkin olivat puhtaat lumesta, joten ei tarvinnut pelätä kaatuvansa.
Jotenkin tuli sellainen olo, että ehkä olenkin löytänyt taas motivaation. Voi kuulostaa tyhmältä, koska vastahan minä aamulla mussutin kaappeja tyhjiksi. Mutta illalla ei tehnyt yhtään mieli syödä mitään epäterveelistä. Lämmitin porkkanakeittoa ja heitin kaapeista kaiken pahan ruuan roskikseen. Nyt on taas kaapit täynnä porkkanakeittoa, dippivihanneksia ja salaattitarvikkeita. Tämä sitä paitsi alkaa olla viimeisiä mahdollisuuksia ottaa itseäni niskasta kiinni, jos oikeasti meinaan olla kesällä hoikka!
Toivottavasti hyvä fiilis nyt jatkuisi ja ennen kaikkea myös nämä hyvät ilmat jatkuisivat. Säätiedotus kyllä varoitteli takatalvesta... Toivottavasti se ei pidä paikkaansa! Minun puolesta talvi saisi olla tässä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.