You stupid girl, All you had you wasted

Kuinka tyhmä ihmisen täytyy olla? Miksei voi oppia virheestä kerralla, vaan täytyy tehdä sama virhe miljoona kertaa???

Ja kuten arvata saattaa paskaksihan tämä ilta lopulta meni. Aamupäivällä olin käynyt lenkillä ja syönyt banaanin. Ja minulla oli hyvä olo. Sitten tulin tänne ja mitäs täällä odotti? Karjalanpiirakoita, voileipiä, jäätelöä, suklaasuukkoja, irtokarkkeja ja sipsiä. Plus kaiken tämän lisäksi äiti teki vielä ruokaa. Otin ruualla kyllä pelkästään vähän perunaa ja raejuustoa (sanoin, ettei tarvitse tehdä kalaa vain minulle), mutta loppu menikin sitten ihan päin helvettiä. Oikeasti en halua enää edes miettiä paljonko söin. Jos on pakko miettiä jotain positiivista, niin vatsani on sen verran pienentynyt viime aikoina, etten onneksi pysty syömään sellaisia määriä, kuin ennen. Mutta silti söin sata kertaa enemmän, kuin minun edes teki mieli...
Ja sitten olikin jo niin huono olo ja turvonnut vatsa, että olisin halunnut vain kuolla. Hyvä että jaksoin lyhyen lenkin käydä koiran kanssa kävelemässä. Vatsa painoi niin, etten meinannut kyetä suoristamaan selkääni. Yritin vain tunnustella oloani ja hakata järkeeni, ettei tämä ole sitä mitä haluan. Haluanko todella olla läski valas, joka ei jaksa edes kävellä? Vai se tyttö, joka palelee, jolla on tyhjä vatsa, mutta juoksu tuntuu niin kevyeltä? Sehän minä olin vielä aamulla. Täytyykö tätä edes kysyä?

Nyt vielä jäämmekin yöksi, koska huomenna alkaa työt ja täältä on töihin lyhyempi matka, kuin omasta kodistani. Äiti sitä ehdotti, enkä viitsinyt vastata, että en halua. En halua, koska täällä keittiön kaapit huutavat nimeäni, eivätkä jätä minua rauhaan. En halua, koska täällä on niin paljon pahoja muistoja, että ne yrittävät tukehduttaa minut. Onko minun pakko palata tänne enää koskaan?
En voi sanoa niin. Tämä on minun vanhempieni koti. Tämä on minun entinen kotini.
Minun itseni on vain pakko kasvaa vahvemmaksi!

Show your scars, that's who you are

Paino 54.0. Vielä ei voi lähteä lenkille, verensokeri liian matala. Täytyy odottaa, että yön pitkävaikutteisen insuliinin vaikutus loppuu ja sokerit vähän nousee. Haluaisin kuitenkin mennä juoksemaan ennen, kuin syön mitään.
Eilen illalla söin vielä puuron mansikoilla ja mehukeitolla. Ja jumppasin vatsat + punnerrukset.
Olen ihan sekaisin siitä, mitä kello on. Osa kelloista siirtää itse itsensä oikeaan aikaa ja osa pitää siirtää. Onneksi on sunnuntai niin ei tarvitse vielä miettiä koko asiaa.
Tulen illalla vielä kertomaan, miten kävi porukoilla. Olen jo valmiiksi ihan ahdistunut...

And what can I say, We learn from our mistakes

Typerästä (mutta ikävä kyllä pakollisesta...) yösyömisestä kiukustuneena ei ole paljon ruoka maistunut koko päivänä. Tai ei kai ihme, johan minä aamuyöllä tarpeekseni ahmin. Onneksi sentään paino oli suunnilleen samassa, kuin eilen. 54,8.

Päivällä kävin koiran kanssa lenkillä, josta juoksin puolet. Ulkona ei ollut lämpömittarin mukaan edes hirveän kylmä ja minulla oli villapaita, kevyttoppatakki, pipo ja hanskat, mutta olin silti aivan jäässä. Juostessa sentään vähän edes sulin. Kotiin tultuani imuroin ja pesin lattian + tiskasin ja lähdin sitten kävellen kauppaan. Joku voisi kuvitella, että meillä pidetään isoja bileitä, kun katsoo sitä pullojen ja tölkkien määrää, joita viikottain palautan kauppaan... Pelkkää pepsi maxia ja energiajuomia... Ei ihme, että tiskissäkin on ollut lautasten sijaan pelkkiä laseja ja muutama puurokippo.
Nyt sitten tunti sitten söin ensimmäisen kerran, siis jos ei lasketa yötä. Tein pienen kipollisen hedelmäsalaattia banaanista, omenasta, luumusta ja kiivistä (= noin 100 kcal). Lisäksi söin melkein kokonaisen kurkun.
Ja kohta, kunhan maha vähän laskee lähden tekemään päivän toisen pitkän lenkin. Tällä kertaa en kyllä lähde minnekään pilkkopimeille poluille...

Huomenna tulee oikeasti kova paikka, koska mennään taas käymään porukoilla... Onneksi vain käymään, eli ei yöksi, eikä edes kovin moneksi tunniksi. Ja koska menemme vasta puolenpäivän aikoihin voin sanoa, että olen jo syönyt kotona. Ja sitten voimme sopivasti lähteä alkuillasta ennen päivällisaikaa. Tai jos veljeni on tulossa myös, voin syödä pelkkää salaattia ja sanoa, ettei minun takia tarvitse tehdä erikseen kala- tai kasvisruokaa. Enemmän pelottaa, että siellä on jotain herkkuja odottamassa. Koska tunnen kyllä itseni, enkä pysty ottamaan vain yhtä keksiä tms.

Huh, tekisi koko ajan mieli mennä kuumaan suihkuun. On niin kylmä.

Better to be hated than love, love, loved for what you're not

Viime yö meni sitten ihan päin helvettiä! Tai okei, minun kohdallani olisi voinut mennä vielä miljoona kertaa huonommin, mutta silti. No, ensinnäkin eilen illalla verensokeri laski niin alas, että oli pakko syödä jotain hiilaripitoisempaa. Otin sitten muroja (all bran) ja vedin ne hillon ja mehukeiton kanssa. Hillo maistuu ihan hirveälle murojen kanssa, mutta en keksinyt muutakaan.
Tämän annoksen jälkeen iski ihan kauhea ahdistuskohtaus ja oli pakko lähteä koiran kanssa reippaalle kävelylenkille. Yhä vieläkään en uskalla oksentaa ja pakko oli tehdä kuitenkin jotain, en voinut vain istua ja odottaa. Päätin mennä vähän eri reittiä, kuin yleensä. Hetken päästä tajusin, ettei sillä tiellä ole lainkaan katulamppuja, joten tie oli pilkkopimeä. Olimme kuitenkin menneet jo niin pitkään, etten viitsinyt kääntyä enää takaisinkaan. Sydämeni hakkasi miljoonaa sillä puolen kilometrin matkalla, minkä pimeässä harhailimme ja ilman koiraa en varmaan olisi pysynyt lainkaan järjissäni. Mutta kyllä oli voittajafiilis, kun vihdoin päästiin risteykseen ja näki taas eteensä.
Loppuiltana en syönyt muuta, kuin muutaman purkan ja join fun lightia.
Aamuyöllä heräsin hirveään vapinaan, verensokeri oli niin matala, että hyvä kun jaksoin keittiöön. Vedin samaa muro-hillo-mehukeitto-sotkua, kuin illalla ja raahauduin sitten takaisin sänkyyn. Ja juuri kun Supersize vs. Superskinnyssä vielä viime jaksossa sanottiin, että PAHINTA mitä voi tehdä on syödä aamuyöllä ja mennä heti sen jälkeen nukkumaan. Että se on varmin keino kerryttää kaikki läskiksi vartaloon. Eli hienosti meni taas!
Ja kun yleensä aamulla herätessä on kiva olo, kun maha tuntuu litteältä ja tavallaan saa taas aloittaa puhtaalta pöydältä ja kalorit nollasta, niin tänään ei. Heti herätessä oli turvonnut olo ja suussa paha maku. Täytyy oikeasti vähentää entisestään pitkävaikutteisen insuliinin määrää. En halua tuollaisia öitä enää ikinä. Ja varmaan muistatte, kuinka aina lähes poikkeuksetta hypojen jälkeen saan ahmimiskohtauksen. Nyt voin luvata, ettei sellaista tule! Olen niin huonolla tuulella yön takia, ettei tee kyllä mieli syödä yhtään mitään. Sen sijaan kohta repimään lenkkareita jalkaan ja juoksemaan koiran kanssa...

Postaan varmaan illalla lisää, nyt oli vain pakko vähän purkaa pahaa oloa.

Twinkle, twinkle, little star, How I wonder what you are.

Minulla on jo monta päivää ollut sellainen tunne, että haluaisin jo laittaa ikkunoille kynttelikköjä ja askarrella silkkipaperista lumihiutaleita. Miten kukaan voi olla rakastamatta joulua? Kauppoihinkin alkaa pikkuhiljaa ilmestyä joulujuttuja. Kuukauden päästä saa avata joulukalenterin ensimmäisen luukun. Viime vuonna minulla ei ollut edes joulukalenteria. Ei kukaan ostanut minulle sellaista. Ja sitten kun joulukuun ensimmäisellä viikolla yritin sellaista etsiä, oli valikoima jo käynyt vähiin. Tänä vuonna pitää olla aikaisemmin liikkeellä.

Aikataulutin tämän päivän tosi huonosti, mutta muuten on mennyt hyvin. Aamulla painoin torkkua niin monta kertaa, että lopulta olin aikataulusta puoli tuntia jäljessä. Ja sitten kun minä en vain kertakaikkiaan osaa käydä nopeasti suihkussa! No, koira on onneksi sen verran aamu-uninen, ettei sitä haitannut vaikka ehdittiin aamulla käydä vain pyörähtämässä pihalla.
Koulutus oli tylsä, mutta tärkeästä aiheesta. Se kesti reilun tunnin ja yksi tyttö pyörtyi siellä! Hän vain yhtäkkiä jäi tuijottamaan eteenpäin ja meinasi kaatua. Siihen asti pystyin keskittymään hyvin, mutta tapahtuneen jälkeen alkoi vähän itseäkin huimaamaan. Myötätunnosta ehkä. Toisaalta olin siihen mennessä syönyt puolikkaan banaanin ja energiajuoman. Kun koulutus loppui kävin ostamassa Light Ananas Jaffan. Eipä siinäkään kaloreita kyllä ole koko pullossa kuin 25, mutta tuli sellainen olo, kuin olisi syönyt enemmänkin.

Paino oli tänä aamuna 54,6. Suhtaudun kuitenkin vähän skeptisesti tähän painonlaskuun. Varmasti se on lähinnä nestettä ja muutenkin, ei minusta paljon pienemmältä tunnu, vaikka onneksi se turvonnut "hiilarinaama" on ruvennut katoamaan... Ja kyllähän farkut tuntuvat vähän löysemmiltä, mutta se voi olla myös sitä, että nesteitä poistuu ja siksi turvotus laskee muualtakin, kun naamasta.

Tänään siis syöty puolikas banaani ja puuro mansikoilla ja sokerittomalla mehukeitolla. Lisäksi energiajuomaa, se Jaffa ja sokeritonta mehukeittoa. Varmaankin illalla vielä toinen puuro, mutta mansikat ovat lopussa. Ja se ahdistaa. En tykkää syödä puuroa ilman mitään marjoja, mutta en mielellään söisi myöskään nyt muuta, kuin puuroa. Se tuntuu niin turvalliselta ruualta. Tiedän paljonko siinä on kaloreita ja siitä tulee hyvä olo. Se täyttää vatsan ja lämmittää. Ei ehkä auta muu, kuin mennä kauppaan ostamaan mansikoita. Se on parempi vaihtoehto, kuin alkaa panikoimaan sitä, mikä voisi olla vaihtoehto puurolle ja sellaisella voi olla kohtalokkaat seuraukset.

Ajattelin, että voisin mennä vielä muutaman päivän tällä noin 500 kcalorilla. Siskoni tulee kylään tiistaina, joten silloin voisi olla herkkupäivä. Ajattelin, että voisin tehdä jotain hyvää salaattia ja sitten voisimme ehkä ostaa irtokarkkeja. Kun varmaankin jotain leffan katsomista tiedossa. Tai sitten vain popcorneja. Annan siskoni päättää. Joka tapauksessa tekee varmaan ihan hyvääkin välissä pitää yksi päivä, jolloin mennään vähän isommilla kalorimäärillä. Kai.

Now I’ve found my map and I wont go back

Minun kotonani haisee paistettu kala. Vieläkin. Vaikka tein kalasta ruokaa eilen, vuorokausi sitten. Täällä on samalla tavalla ällöttävä käry, kuin viikonlopun lettumässäilyn jälkeen. Se johtuu siitä, ettei keittiössäni ole liesituuletinta. Mutta en voi sanoin kuvailla, kuinka ällöttävää on saapua kotiin, kun kalanhaju tunkee vastaan. En taida hetkeen syödä kalaa. Pelkkää puuroa siis. Onneksi kävin tänään leffan jälkeen kaupassa ostamassa lisää Elovena Hetki-pusseja...

Tänään syöty siis yksi puuro mansikoilla ja sokerittomalla mehukeitolla + puolikas banaani. Niiden lisäks sokeritonta energiajuomaa ja pepsi maxia. Syön vielä toisen puuron ja puolikkaan banaanin. Liikuttu yksi tunnin reipas kävelylenkki ja yksi 45 minuutin lenkki, josta yksi kolmasosa juosten. Plus jonkun verran kävelyä kaupungilla, puoli tuntia ehkä.

Huomenna en voikaan nukkua pitkään ja pitää muutenkin vähän suunnitella huomista. Uusi työnantajani soitti ja kysyi pääsisinkö koulutukseen huomenna aamupäivällä ja lupasin mennä. Täytyy siis aikaistaa aamulenkkiä ja pohtia syömiset uusiksi. Muutenkin pitää alkaa miettiä ensi viikkoa, kun työt alkaa. Onneksi noita Hetki-puuroja voi syödä melkeen missä vaan. Tai sitten teen evääksi salaattia. Joka tapauksessa on pakko suunnitella syömiset valmiiksi, etten sitten hätäpäissäni tee mitään huonoja päätöksiä ja osta jotain epäterveellistä ruuaksi.

Nyt keittämään puuroa ja valmistautumaan illan tv-putkeen...

And if I lie with you long enough, I can see the things I’m dreaming of

Paino putoaa! Olinkin eilen tosi tosi reipas ja puurosta energiaa saaneena juostiin puolet iltalenkistä. Tuntui tosi kevyeltä juosta! Ja tuli tosi hyvä olo ja mieli, kun tiesi kuluttaneensa vähän enemmän, kuin alun perin piti. Illalla paistoin vielä vähän kalaa ja söin sitä salaatin kanssa. Siitä tuli ehkä 150 kcal, koska söin vajaa puolitoista palaa seitiä ja salaattia + miniluumutomaatteja.
Tänään oli ihanaa aamulla herätä ja huomata, että päähän ei satu, joten tästä voi tulla ihan kiva päivä! Tähän mennessä juotu vain puolikas sokeriton energiajuoma, mutta ei tunnu kyllä yhtään nälkäiseltä. Kohta menen tekemään koiran kanssa päivän ekan pitkän lenkin, tosin ulkona on niin inhottavan näköistä, kuin olla ja voi; kylmää ja sateista ja tuulee. Oikeasti olen niin onnellinen, että minulla on tuo koira. Vaikka olisi kuinka hirveä ilma ja olisin kuinka masentunut, niin pakko on käydä lenkillä. Ehkä paras motivaattori mitä voi olla.

Tänään menen leffaan. Siksi, että aloitan ensi maanantaina taas työt ja koiran pitää taas totutella pikku hiljaa olemaan pitempiä aikoja yksin kotona ja siksi, että minulla on vielä ties kuinka paljon sarjalippuja, jotka menevät joulukuussa vanhaksi. Tuntuu kivalta, kun on pakko mennä elokuviin. Voi mennä katsomaan jotain sellaistakin, josta ei ole varma pitääkö siitä yhtään, koska ei kuitenkaan tarvitse maksaa mitään. Täytyy syödä kuitenkin jotain ennen sinne lähtöä. Varmaan tuttua ja turvallista puuroa. On niin paljon kivempi syödä ruokia, jotka on itse tehnyt ja tietää varmasti paljonko niissä on kaloreita.

Ja tänään tulee illalla Supersize vs. Superskinny!

Whatever gets you through today

Auts, yritän tästä lähtien muistaa nauttia niistä päivistä, kun päätäni ei särje. Kokonaan kivuttomia päiviä on nykyään harvassa...

Lueskelin koko aamupäivän ja viivyinkin suihkussa pidempään, kuin suunnittelin ja minulle tuli kiire ehtiä bussiin. Tavallaan tyhmää sanoa noin, koska talostani parinsadan metrin päästä menee keskustaan busseja parin minuutin välein, mutta minulla vain on tapana katsoa joku tietty bussi, johon haluan ehtiä. Vasta bussissa tajusin, etten tosiaan syönytkään puuroa enkä kalaa, ennen lähtöäni! No, toisaalta ei ollut edes nälkä. Kotimatka bussilla ei ehkä ollut kaikista miellyttävin; päässä heitti ja päätä särki. En tiedä johtuiko huimaus päänsärystä vai syömättömyydestä. kello oli tosiaan jo puoli viisi, enkä ollut syönyt muuta kuin puolikkaan banaanin siihen mennessä. Mutta oikeasti, en tiedä enkö tunnista enää näläntunnetta, mutta ei minusta edes tuntunut nälkäiseltä. Viideltä kotona söin kuitenkin vähän puuroa ja mansikoita. En halua, että rupeaa uudelleen huimaamaan, kun menen kohta koiran kanssa ulos. Lisäksi tarvitsen lisää särkylääkettä, enkä yhä uskalla ottaa sitä tyhjään vatsaan.

No, illalla ehkä kalasalaattia tai sitten toinen annos puuroa. Eiköhän siinä ole tarpeeksi tälle päivälle. Eikä minulla ole rahaa ostaakaan ruokaa. Tänään meni viimeiset pennoset koiran ruokaan. Mutta koiran ruuassa ei tingitä, se on yksi minun elämäni tärkeistä säännöistä.

What's the point of livin' if you don't wanna dance?

Nukuin taas jotenkin huonosti ja heräsin kamalaan päänsärkyyn. Ainoa hyvä asia päänsäryssä on, ettei ainakaan tee mieli syödä! Kaikki syöminen ällöttää... Kuitenkin olen sen verran vainoharhainen, etten uskalla ottaa särkylääkkeitä tyhjään vatsaan ja pakottauduin syömään puolikkaan banaanin ja juomaan puoli mukia sokeritonta mehukeittoa. Sitten otin särkylääkkeen ja lähdin koiran kanssa lenkille. Oli tarkoitus tehdä lyhyempi versio lenkistä, mutta sitten kuitenkin risteyksessä, missä olisi pitänyt kääntyä jatkoinkin suoraan... Tosin tällä kertaa käveltiin koko matka, kun viime päivät olen juossut yhden kolmasosan lenkistä. Päässä heitti niin paljon kävellessäkin, etten uskaltanut juosta. Oli kyllä ihana ulkoiluilma, kirpeä syysaamu.

Nyt mietin, mitä söisin tänään. Tähän mennessä saldona puolikas banaani, puoli mukia mehukeittoa ja kaksi tölkkiä sokeritonta energiajuomaa. Eilen ostin pakasteseitiä ja salaattia tätä päivää varten. Rakastan kalaa! Nyt en vain osaa päättää syönkö päivän aikana pelkästään kalaa ja salaattia vai myös puuroa. Toisaalta vaikka söisin molemmat kalorit jäisivät silti noin 500, mikä on ihan hyvin...

Oikeasti minun elämässäni on kaksi erilaista noidankehää. Toinen on se, että syön liikaa, masennun, koska söin liikaa ja syön lisää, koska olen masentunut ja kaikki tuntuu yhdentekevältä. Toinen on tämä, josta pidän enemmän; syön vain ihan vähän, tunnen itseni paremmaksi ihmiseksi ja vahvaksi, koska hallitsen sitä mitä teen ja syön vielä vähän vähemmän, koska se tuntuu hyvältä. Kai jossain olisi myös se kultainen keskitie, mutta en minä ole sellaista koskaan löytänyt.

"Oh don't believe what they say, We just want tomorrow to be better than today."

Don't believe the things you tell yourself so late night

Huh, paino ei ole noussut kuin parisataa grammaa kolmen päivän sikailusta huolimatta. Kuinka onnellinen ihminen voikaan olla päästessään takaisin omaan kotiinsa. Porukoilla en pärjää itselleni. Ensinnäkään siellä ei ole mitään tekemistä. Koiran kanssa ei jaksaisi tehdä siellä pitkiä lenkkejä, koska ne kulmat on tullut (jo ennen kuin koira edes tuli minulle) lenkkeiltyä miljonat kerrat sen kymmenen vuoden aikana, mitä siinä talossa asuin. Niihin teihin ja polkuihin ja maisemiin liittyy niin paljon muistoja -niin hyviä, kuin tosi tosi kipeitä-, että niiden kulkeminen on jotenkin raskasta.
Lisäksi porukoilla on AINA kaapit täynnä ruokaa ja äiti käy joka päivä kaupassa. Ei hän minua mitenkään yritä lihottaa, mutta ei halua, että hänen kotonaan kukaan joutuu olemaan nälkäinenkään.
Lisäksi vanhempani asuvat sellaisessa paikassa, että sieltä on joka paikkaan pitkä matka ja bussit kulkevat harvakseltaan. Varsinkin viikonloppuisin. Täällä jos alkaa liikaa ahdistaa pääsee hetkessä keskustaan ihmisten ilmoille.

Olen loman takia aivan sekaisin päivistä. Eilen jostain syystä kuvittelin koko ajan olevan sunnuntai ja kun katsoin kalenteriani ja huomasin maanantaiaamulle varatun hammaslääkärin huokaisin vain helpotuksesta, että onneksi tajusin tarkistaa. Kunnes sitten ihmettelin, kun tv:stä tuli outoja ohjelmia ollakseen sunnuntai ja tajusin, että maanantaihan nyt onkin! No, sinne meni se hammaslääkäriaika. Pitäisi varata uusi, mutta päätin varata vasta ensi maanantaina. Silloin tiedän uudet työkuviot. Eikä tämä ole mikään akuutti asia.
Sen sijaan lomassa hyvä puoli on se, että aamuisin nukkuu sen verran pitkään (tänäänkin heräsin 11.30!), että aamupäivä, joka minulle tuottaa eniten tuskaa ruuan kanssa, ehtii hujahtaa huomaamatta ohitse. Kun syö aamupalan tunnin "aamulenkin" jälkeen kello yhdeltä jää lounas väkisinkin välistä ja päivän kalorit ovat automaattisesti vähemmän.

Tekisi kauheasti mieli taas pitkästä aikaa neuloa! Kaikki neulomisvälineet vain ovat yhä porukoilla. Voisin pyytää äitiä tuomaan ne tänne, jos hän tulee käymään joku päivä. Se on maailman ihaninta tekemistä, kun tekee jotain hyödyllistä ja saa aikaan jotain kivaa ja käytännöllistä. Ja mikä parasta, siinä ei voi samalla ainakaan syödä, kun vapaata kättä ei ole!
Tän iltapäivän tekemisistä piti huolen postinkantaja, joka tunti sitten pudotti uuden Trendin postiluukusta!

Ja ai niin, uudet lukijat tervetuloa<3

It's not OK to be this way

En kestä itseäni. Miten voin olla näin heikko. En voi enää mennä vanhemmilleni. Minulla ei ole siellä mitään itsekontrollia. Ruokaa on liikaa, syön, syön, syön. Aluksi kohteliaisuudesta, lopulta ahmimalla. En pysty olemaan siellä. Omassa kodissani selviän niin paljon paremmin, porukoilla syön kuin vanhasta tottumuksesta. Suoritan samaa vanhaa rituaalia. Tahtomattani! Heti aamusta ajattelen vain ruokaa, ja vaihtoehtoja riittää. Mietin koko ajan mitä söisin. En osaa päättää. Otan kaikkea. Liikaa. Koko ajan täysi olo. Liian täysi. Miten se kaikki ruoka edes mahtui minuun?!

Porukoilla olen vanha minä. Se tyttö, joka salaa syö. Vaikka haluaisin olla se tyttö, joka on salaa syömättä.

You are your own worst enemy, You'll never win the fight

Syksy on vaihtumassa talveksi. Sitä ei voinut olla huomaamatta tänä aamuna. Ulkona ei satanut lunta, vaan lehtiä. Puut riisuutuivat värikkäistä lehdistään ja valmistautuivat vastaanottamaan lumipeitteen. Ikkunastani näkyvä piha oli eilen vielä siistiksi haravoitu, nyt nurmikkoa ei näe lehtiryöppyjen alta. Minä unohdin laittaa lapaset, kun kävin kävellen apteekissa ja käteni olivat paleltua.

Eilinen oli hyvä päivä. Paino on heitellyt huonon syömisen johdosta, mutta tänään se oli ok, 56.0. Ei hyvä, mutta laskusuunnassa. Aion painaa jouluna enintään 52 kg. Haluaisin sanoa, että 50 kg, mutta en sentään halua olla mikään luuranko. En oikein osaa sanoa, missä painossa olen tyytyväinen itseeni, joten katsotaan sitten. Nyt tavoitteena siis 52 kg. Ja jos en siihen pääse ennen joulua, niin en syö yhtään jouluherkkuja... Ja se jos mikä olisi vaikeaa, koska rakastan joulua ja kaikkia jouluruokia. Parasta siis pyrkiä alle 52 kg, niin ehkä voisi sitten vähän herkutellakin.

Tänään mennään porukoille ja ollaan siellä ainakin huomiseen. Sinänsä hyvä, koska ei mene rahaa, kun voi syödä siellä. Toisaalta taas huono, koska siellä sitä ruokaa todellakin sitten koko ajan on. Täällä ei edes tee mieli nyt syödä, kun kaapissa ei ole muuta kun riisiä ja puurohiutaleita...

Onneksi huomenna on paljon ohjelmaa luvassa, joten ehkä siinä ei ehdi ajatella ruokaa.

Can anybody help me with these exit wounds?

Minä en osaa syödä. En tajua, miksi se on niin vaikeaa. Joko en syö tai sitten syön liikaa. Miten syödään itsensä 80% kylläiseksi? Olen syönyt kaksi päivää, kuin idiootti, liikaa, liikaa, liikaa. Itseni 120% kylläiseksi. Kodissani on leijunut kaksi päivää lettutaikinan käry, rasvan käry. Onneksi paino on pysynyt silti samassa. Nyt en uskalla enää syödä. Aamulla tein koiran kanssa tunnin lenkin ja söin sen jälkeen vähän puuroa ja join kahvin rasvattomalla maidolla. Siitä on kohta kuusi tuntia. Vatsani kurnii, mutta syön vain purkkaa. Pelkään koko ajan, että kun aloitan syömisen en voi enää lopettaa. En tiedä mikä olisi sellaista ruokaa, jonka syömisen osaisin lopettaa, kun olen 80% kylläinen.

Lisäksi ahdistaa raha-asiat. Minulla on rahat tosi vähissä nyt. Lopetin vanhan työni ja uusi työni alkaa marraskuun alussa. Pitäisi selvitä vielä yli viikko käytännössä ilman rahaa. Minun pitäisi maksaa vuokra 5. päivä marraskuuta. Saan loppupalkan vanhasta työstäni 10. päivä. En tiedä, kumpi on pahempi, pyytää että saan maksaa vuokran muutaman päivän myöhässä vai pyytää rahaa lainaksi vanhemmilta.
Varmasti kallistun lopulta jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä en halua että vuokranantajani saa minusta negatiivista kuvaa, haluan olla täysin luotettava ja hyvä vuokralainen, joka maksaa aina ajoissa.
Rahan pyytäminen vanhemmilta on silti minulle tosi vaikeaa. Tunnen paljon ihmisiä, joiden vanhemmat ovat käytännössä kustantaneet heidän koko elämänsä ja he eivät häpeä pyytää rahaa vielä nyt aikuisenakaan. En ymmärrä sellaista. Minulla ei ole ajokorttia, sillä minulla ei ole ollut varaa siihen. Enkä ole voinut harrastaa kaikkia niitä juttuja, mitä olisin halunnut, sillä minulla ei ole ollut rahaa. Jos joskus pyydän rahaa vanhemmiltani, huolehdin että maksan ne takaisin heti seuraavasta palkastani. Minulle tulee jo huono omatunto, jos he maksavat ruokani ravintolassa.

Nyt on vain elettävä niin pienellä budjetilla kuin mahdollista. Toisaaltahan se sopii hyvin laihduttamiseen. Ei voi ainakaan ostella herkkuja, kun ei ole varaa ostaa ylipäänsä mitään ruokaa. Ja koska ei viitsi ostaa bussilippua on pakko mennä pyörällä tai kävellen...
Onneksi minulla on vielä paljon leffalippuja, voin tehdä edes jotain kivaa köyhänäkin.

Ja tervetuloa uudelle lukijalle<3

I'm not calling for a second chance, Cos I'll just make the same mistake again.

Näitä päiviä ei saisi olla yhtäkään. Nämä päivät ovat tuhoontuomittuja ennen kuin ne ehtivät kunnolla alkaakaan. Aikaisen aamun liian matala verensokeri. Herääminen nihkeisiin lakanoihin sotkeutuneena, kylmä hiki selässä ja tärisevät jalat, jotka eivät meinaa jaksaa kantaa viiden metrin päähän keittiöön. Sekavat ajatukset. On pakko syödä, mutta mitä? Mikä nostaisi verensokeria mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä kaloreilla. Onko sellaista yhtälöä olemassakaan? Lopulta pakottaa itsensä nielemään muroja sokerilla ja mehulla. Kuolemanväsynyt ruumis vaatii päästä takaisin nukkumaan. Ja kun lopulta taas herää on jo liian valoisaa. Päivä on jo liian pitkällä ja koko elimistö on sekaisin.

Tällaisina päivinä toivoisin jonkun kahlitsevan käteni ja teippaavan suuni. Tällaisina päivinä en saisi olla hetkeäkään yksin. Olenkohan koskaan selvinnyt yhdestäkään tällaisesta päivästä ilman ahmimista?
Tänäänkin yritys oli kyllä kova. Lähdin heti uudelleen herättyäni koiran kanssa pitkälle lenkille ja söin sen jälkeen keittoa. Mutta ajatukset eivät jätä minua rauhaan. Lopulta pyöräilin vuokraamaan elokuvia ja palasin irtokarkkisäkin, keksipaketin ja tuoreen leivän kanssa. Miksen pysty siinä vaiheessa muistamaan, kuinka huono olo kaikesta siitä syömisestä tulee. Koska se joka tapauksessa aina tulee. Tämä on yksi niistä päivistä, kun jälleen toivoisin uskaltavani oksentaa. Mutta ei. Se kaikki paska vain varastoituu minuun ja kaikki alkaa alusta.

Minulla on nyt vajaan kahden viikon loma. Kaksi viikkoa aikaa keskittyä laihduttamiseen ja sekavien ajatusten selvittämiseen. En halua, että näitä päiviä tulee enää yhtäkään...

I left my head and my heart on the dance floor.

Olen pystynyt viettämään kokonaista kolme päivää ilman suurempaa ahdistusta. Se on minulle aika hyvin. Johtuu kai siitä, etten ole ollut töissä. Jos tiedän, ettei herätyskello soi seuraavana aamuna, pystyn nukkumaan heräilemättä ja ilman painajaisia.
Keskiviikkona olimme Lady Gagan konsertissa. Se oli jotain mitä todella kaipasin. Tajunnan räjäyttävää musiikkia, joka kulkee läpi koko kehon, oli se sitten vaarallista korville tai ei. Oli mieletöntä olla osa sitä tanssivaa yleisömerta ja laulaa koko sydämestään. Oikeasti ei ole mitään parempaa tapaa kuluttaa kaloreita. Olin keikan jälkeen sellaisessa endorfiinihuumassa, että meni monta tuntia ennen kuin pystyin nukkumaan.
Eilen otin vain rennosti ja hoidin rästiin jääneitä juttuja. Tänään kävin kampaajalla. Minulla on ihana kampaaja. Minun ei tarvitse tietää, millaiset hiukset haluan, sillä hän tietää. Olen taas todella tyytyväinen.

En ole myöskään moneen päivään ahminut. Olen syönyt aika terveellisesti itseasiassa. Sen sijaan esim. tänään en ole syönyt yhtäkään ateriaa loppuun... Jotenkin olen tullut hirveän nopeasti täyteen, enkä ole yksinkertaisesti pystynyt syömään kaikkea. Ja kieltämättä minulla on myös parempi omatunto, kun jätän ruokaa. Painokin hiljalleen putoaa koko ajan. Sen sijaan en tunne itseäni yhtään pienemmäksi. Vaatteet eivät tunnu yhtään isommilta ja kasvoni näyttävät aina liian pyöreiltä. Eivät numerot vaa'an näytöllä mitään merkitse, jos mitään näkyvää muutosta ei tapahdu...

Tänään on oltava hyvä päivä

Tänään en aio stressata. Tänään kävin puolentoista tunnin lenkillä koiran kanssa meren rannassa ja tunsin oloni hyväksi. Pystyin pitkästä aikaa keskittymään vain siihen hetkeen. Tällaisina päivinä minä rakastan syksyä. Kun aurinko paistaa ja ilma on viileä ja raikas, mutta maa on kuiva. Puut ovat uskomattoman kauniita ja lehdissä kahlaaminen on ihanaa. On ihanaa etsiä uusia polkuja ja reittejä metsistä ja kallioilta. Koira rakastaa kun saa juosta vapaana ja touhottaa omiaan. On käsittämätöntä miten paljon kaunista luontoa löytyy näin läheltä Helsingin keskustaa.

Illalla menen Lady Gagan konserttiin. Olen odottanut sitä siitä asti, kun varasimme liput, eli monta kuukautta. Tänä iltana aion pitää hauskaa miettimättä muita asioita.

"Baby loves to dance in the dark, Cuz' when he's lookin' she falls apart..."

Not like the movies

Minä rakastan elokuvateattereita. Suosikkiteatterini on Helsingin Maxim. Siellä on vain kaksi salia, mutta ne ovat molemmat sopivan suuria ja lisäksi Maximissa esitetään vain muutamaa elokuvaa kerrallaan, yleensä juuri niitä, jotka kiinnostavat juuri minua.
Rakastan sitä, kuinka elokuvaan pääsee sisälle äänitehosteiden ja suuren kuvan avulla, ja sitä kuinka pimeässä kukaan ei näe hymyäsi tai kyyneleitäsi eläytyessäsi juoneen. Minä itken aina elokuvissa. Itken ilosta tai surusta tai sisäisestä pahasta olostani. Rakastan elokuvan jälkeistä olotilaa, kun on vielä fiktiivisen ja todellisen maailman rajamailla, päässä soi vielä elokuvamusiikki ja tunnelma on jotenkin unelias. Jos elokuva ei millään lailla kosketa minua, se on tylsä tai keskinkertainen, eikä se jää mieleeni. Käyn useimmiten yksin elokuvissa, eikä se hävetä minua, vaikka monien mielestä se on outoa. Vain silloin se on ahdistavaa, jos menee katsomaan jotain kassamagneettikomediaa, koska sellaisia käydään katsomassa treffeillä. On ahdistavaa olla pariskuntien ja kaveriporukoiden keskellä yksin.
En voi sietää, jos joku puhuu ja kommentoi kesken elokuvan. Onneksi sellaisia on harvoin niissä elokuvissa, joita minä käyn katsomassa.
Eilen olin katsomassa Eat Pray Love. Pidin siitä, mutta en pystynyt keskittymään elokuvaan kunnolla, sillä en saanut häntä mielestäni. Olisin antanut mitä tahansa, että hän olisi ollut siellä vieressäni ja pitänyt minua kädestä. Kyttäsin puhelintani, kuin joku sekopää odottaen jotain merkkiä, mitä ei koskaan tullut. En voi ymmärtää itseäni. Miksi ihastun aina vääriin? Miksi ihastun niihin, joita en koskaan voi saada, ja vaikka saisinkin joutuisin ensin rikkomaan ja tuottamaan mielipahaa. Mutta miksen silti pysty vain unohtamaankaan...

I'll be alright.

Tänään minun piti mennä töihin. En mennyt. En jaksanut. En laittanut herätyskelloa edes soimaan. Laitoin puhelimen äänettömälle ja aamulla valehtelin työnantajalleni. Yksi takaisku ja putoan heti polvilleni. Jalkani eivät jaksa kantaa rikkinäistä ruumistani. Masennun ja ryven itsesäälissä. En näe valoa verhon läpi. Istun pimeässä ja itken. Lopulta katson elokuvia ja kuuntelen musiikkia. Sitten voin jo vähän paremmin ja pääsen taas omin avuin joten kuten ylös. Olen taas oma hauras itseni, joka jaksaa hetken, saattaa jopa innostua jostain, mutta samalla pelkää kuollakseen uutta iskua. Ehkä sitä, mistä en enää pääse ylitse.

Broken rib

Minä en myönnä viilteleväni itseäni. En suostu olemaan huomionhakuinen ja epätoivoinen luuseri, jonka on joskus pakko viillellä itseään. Silti teen sitä joskus. En mahda mitään sille, että joskus ahdistus ottaa minusta niin vahvan vallan, että minun on pakko päästää se jotenkin ulos. Ja olen oppinut, että veren vuodattaminen helpottaa. Tiedän, että se ei ole ihan normaalia, mutta toisaalta jos ajattelee vaikka kuppaamista, mitä kai vieläkin jossain harjoitetaan, niin mitä eroa siinä muka on? En minä itseäni yritä tappaa. Oloni vain helpottuu, kun pääsen pahasta verestä eroon. Enkä tee sitä usein. Mutta toisaalta en pääse siitä eroonkaan. Enkä viillä ranteitani. En halua, että kukaan saa tietää...

Kun minua ahdistaa, kylkiluitani särkee. Kuin keuhkoni yrittäisivät työntää niitä, päästä vapaaksi niiden kahleista, jotta vihdoin voisin vetää kunnolla henkeä. Kun olen ihastunut tunnen sen kylkiluissani. Kun sydämeni särjetään, kylkiluuni murtuvat.

Kauas kauas pois

Haluaisin lähteä hetkeksi pois. Vaikkei se tietenkään mitään muuttaisi. Kun palaisin takaisin kaikki olisi varmaan samalla tavalla kuin lähtiessä. Paitsi ehkä minä. Haluaisin hetkeksi pois jonnekin missä en tunne ketään ja missä voisin levätä. Täällä en siihen pysty. Minulla on jatkuva huoli kaikesta. Huolehdin ihan liikaa ja siitä johtuen olen aina uupunut. Minulla ei ole enää vapaa-aikaa. Vapaapäivinäkään en pysty rentoutumaan. Miten pelkkä hengittäminen voi olla niin raskasta välillä.

Tämä tunne

Mikä tämä outo tunne on? Kuin kylkiluiden alla olisi jotakin, mitä siellä ennen ei ollut. Se on hän. Tunnen hänet siellä. Olen vaihtanut hänen kanssaan vain muutamia lauseita. Silti hän on siellä. Hän on syvemmällä, kuin pelkissä ajatuksissani. Tunnen hänet koko ajan. Se on välillä kivuliasta, mutta kuitenkin ihanaa. Niin ihanaa, että se peittää kivun.
Hän ei ole klassisen komea. Hänellä on hymyilevät ja ystävälliset kasvot. Hän hymyilee, kun hänen katseensa kohtaa katseeni. Minulla on aavistus, että hän pitää minusta. Että hän haluaa tietää minusta lisää, mutta häntä ujostuttaa. Kun ajattelen häntä, en voi olla hymyilemättä. Ajatteleekohan hänkin samoin, vai ovatko omat ajatukseni vain sumentuneet. Minun on saatava tietää hänestä enemmän.