Not like the movies

Minä rakastan elokuvateattereita. Suosikkiteatterini on Helsingin Maxim. Siellä on vain kaksi salia, mutta ne ovat molemmat sopivan suuria ja lisäksi Maximissa esitetään vain muutamaa elokuvaa kerrallaan, yleensä juuri niitä, jotka kiinnostavat juuri minua.
Rakastan sitä, kuinka elokuvaan pääsee sisälle äänitehosteiden ja suuren kuvan avulla, ja sitä kuinka pimeässä kukaan ei näe hymyäsi tai kyyneleitäsi eläytyessäsi juoneen. Minä itken aina elokuvissa. Itken ilosta tai surusta tai sisäisestä pahasta olostani. Rakastan elokuvan jälkeistä olotilaa, kun on vielä fiktiivisen ja todellisen maailman rajamailla, päässä soi vielä elokuvamusiikki ja tunnelma on jotenkin unelias. Jos elokuva ei millään lailla kosketa minua, se on tylsä tai keskinkertainen, eikä se jää mieleeni. Käyn useimmiten yksin elokuvissa, eikä se hävetä minua, vaikka monien mielestä se on outoa. Vain silloin se on ahdistavaa, jos menee katsomaan jotain kassamagneettikomediaa, koska sellaisia käydään katsomassa treffeillä. On ahdistavaa olla pariskuntien ja kaveriporukoiden keskellä yksin.
En voi sietää, jos joku puhuu ja kommentoi kesken elokuvan. Onneksi sellaisia on harvoin niissä elokuvissa, joita minä käyn katsomassa.
Eilen olin katsomassa Eat Pray Love. Pidin siitä, mutta en pystynyt keskittymään elokuvaan kunnolla, sillä en saanut häntä mielestäni. Olisin antanut mitä tahansa, että hän olisi ollut siellä vieressäni ja pitänyt minua kädestä. Kyttäsin puhelintani, kuin joku sekopää odottaen jotain merkkiä, mitä ei koskaan tullut. En voi ymmärtää itseäni. Miksi ihastun aina vääriin? Miksi ihastun niihin, joita en koskaan voi saada, ja vaikka saisinkin joutuisin ensin rikkomaan ja tuottamaan mielipahaa. Mutta miksen silti pysty vain unohtamaankaan...