Minä en myönnä viilteleväni itseäni. En suostu olemaan huomionhakuinen ja epätoivoinen luuseri, jonka on joskus pakko viillellä itseään. Silti teen sitä joskus. En mahda mitään sille, että joskus ahdistus ottaa minusta niin vahvan vallan, että minun on pakko päästää se jotenkin ulos. Ja olen oppinut, että veren vuodattaminen helpottaa. Tiedän, että se ei ole ihan normaalia, mutta toisaalta jos ajattelee vaikka kuppaamista, mitä kai vieläkin jossain harjoitetaan, niin mitä eroa siinä muka on? En minä itseäni yritä tappaa. Oloni vain helpottuu, kun pääsen pahasta verestä eroon. Enkä tee sitä usein. Mutta toisaalta en pääse siitä eroonkaan. Enkä viillä ranteitani. En halua, että kukaan saa tietää...
Kun minua ahdistaa, kylkiluitani särkee. Kuin keuhkoni yrittäisivät työntää niitä, päästä vapaaksi niiden kahleista, jotta vihdoin voisin vetää kunnolla henkeä. Kun olen ihastunut tunnen sen kylkiluissani. Kun sydämeni särjetään, kylkiluuni murtuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.