Tänään minun piti mennä töihin. En mennyt. En jaksanut. En laittanut herätyskelloa edes soimaan. Laitoin puhelimen äänettömälle ja aamulla valehtelin työnantajalleni. Yksi takaisku ja putoan heti polvilleni. Jalkani eivät jaksa kantaa rikkinäistä ruumistani. Masennun ja ryven itsesäälissä. En näe valoa verhon läpi. Istun pimeässä ja itken. Lopulta katson elokuvia ja kuuntelen musiikkia. Sitten voin jo vähän paremmin ja pääsen taas omin avuin joten kuten ylös. Olen taas oma hauras itseni, joka jaksaa hetken, saattaa jopa innostua jostain, mutta samalla pelkää kuollakseen uutta iskua. Ehkä sitä, mistä en enää pääse ylitse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.