Näitä päiviä ei saisi olla yhtäkään. Nämä päivät ovat tuhoontuomittuja ennen kuin ne ehtivät kunnolla alkaakaan. Aikaisen aamun liian matala verensokeri. Herääminen nihkeisiin lakanoihin sotkeutuneena, kylmä hiki selässä ja tärisevät jalat, jotka eivät meinaa jaksaa kantaa viiden metrin päähän keittiöön. Sekavat ajatukset. On pakko syödä, mutta mitä? Mikä nostaisi verensokeria mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä kaloreilla. Onko sellaista yhtälöä olemassakaan? Lopulta pakottaa itsensä nielemään muroja sokerilla ja mehulla. Kuolemanväsynyt ruumis vaatii päästä takaisin nukkumaan. Ja kun lopulta taas herää on jo liian valoisaa. Päivä on jo liian pitkällä ja koko elimistö on sekaisin.
Tällaisina päivinä toivoisin jonkun kahlitsevan käteni ja teippaavan suuni. Tällaisina päivinä en saisi olla hetkeäkään yksin. Olenkohan koskaan selvinnyt yhdestäkään tällaisesta päivästä ilman ahmimista?
Tänäänkin yritys oli kyllä kova. Lähdin heti uudelleen herättyäni koiran kanssa pitkälle lenkille ja söin sen jälkeen keittoa. Mutta ajatukset eivät jätä minua rauhaan. Lopulta pyöräilin vuokraamaan elokuvia ja palasin irtokarkkisäkin, keksipaketin ja tuoreen leivän kanssa. Miksen pysty siinä vaiheessa muistamaan, kuinka huono olo kaikesta siitä syömisestä tulee. Koska se joka tapauksessa aina tulee. Tämä on yksi niistä päivistä, kun jälleen toivoisin uskaltavani oksentaa. Mutta ei. Se kaikki paska vain varastoituu minuun ja kaikki alkaa alusta.
Minulla on nyt vajaan kahden viikon loma. Kaksi viikkoa aikaa keskittyä laihduttamiseen ja sekavien ajatusten selvittämiseen. En halua, että näitä päiviä tulee enää yhtäkään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttia. Sekä risut, että ruusut tervetulleita.