Lupauksia uudelle vuodelle.

Viime uusi vuosi oli elämäni tähänastisista paras. Ehdottomasti. Olin silloin ystäväni kanssa ravintolassa syömässä. Puolenyön aikaan menimme torille katsomaan uuden vuoden juhlia ja ilotulitusta ja sen jälkeen jatkoille baariin. Join juuri sopivasti, olin sopivan humalassa. Muistan kaiken hyvin ja tunsin oloni hyväksi ja itsevarmaksi. Kaikki halusivat tanssia minun ja ystäväni kanssa ja minä suutelin jonkun tuikituntemattoman pojan kanssa. Lihavahan minä silloinkin olin, mutta sinä iltana en ajatellut sitä.
Lopulta tulimme kotiin vasta aamubussilla.

Tämä uusi vuosi on erilainen. Kukaan ei ole pyytänyt minua minnekään. Ketään ei kiinnosta, mitä minulle kuuluu.
Eräs "ystäväni" jaksaa silloin tällöin lähettää minulle viestejä. Hän kyselee, milloin mennään yhdessä koirien kanssa lenkille. Hän haluaa minusta lenkkiseuraa, mutten kelpaa mihinkään muuhun. Hän ei ikinä pyydä minua ihmisten ilmoille. En kelpaa kahville tai baariin tai edes leffaan. Niin kuin en kenellekään muullekaan.

Muistan, kuinka ennen olin aina se luokan pienin ja laihoin tyttö. Muut halusivat kokeilla nostaa minua, koska olin niin kevyt. En painanut mitään. Neuvolantädit ja terveydenhoitajat olivat aina huolissaan ja äiti joutui selittelemään, että kyllä hänen tyttönsä syö. "Meidän suvussa vain kaikki ovat aika laihoja. Ovat aina olleet."
Silloin en pitänyt siitä, että minua nosteltiin. Tunsin aina itseni niin heiveröiseksi ja pieneksi.
Nyt antaisin mitä tahansa, että saisin olla taas pieni ja hento. Tyttö, jota tekee mieli kantaa käsivarsillaan, koska hän on niin pieni ja kevyt.
Kun olin lapsi piirsimme kerran koulussa ilotulituksia liiduilla mustalle paperille. Minä ja paras ystäväni olimme luokan parhaat piirtäjät. Sitten kerran ajauduimme parhaan ystäväni kanssa pahasti riitoihin. Emme ole puhuneet yli kymmeneen vuoteen. Eikä minulla ole sen jälkeen enää koskaan ollut parasta ystävää.


Olen laatinut muutamia uuden vuoden lupauksia.
Tässä ne ovat:

1. Lupaan päästä painotavoitteeseeni helmikuun alkuun mennessä. Eli toisinsanoen helmikuun alussa painan enintään 48 kiloa. Lupaan silloin julkaista uudet kuvat + ennen-jälkeen-kuvat ja pohtia vakavasti riittääkö se minulle, vai laihdutanko vielä vähän.

2. Lupaan syödä vitamiinit joka aamu. Äidin mielestä pelkkä vitamiinien saanti voi parantaa oloani, joten olen luvannut yrittää. Olen nyt jo syönyt niitä pari viikkoa säännöllisen tunnollisesti, mutta vielä ei kyllä tunnu mitenkään erilaiselta.

3. Lupaan etsiä työtä, jossa viihtyisin. Se ei välttämättä tapahdu hetkessä, mutta äiti ja isä ovat luvanneet auttaa minua taloudellisesti siihen saakka... Toivottavasti kuitenkin mahdollisimman pian jotain löytyisi.

4. Lupaan käydä salilla vähintään 2 kertaa viikossa.

5. Lupaan treenata koiran kanssa enemmän. Olen järjettömän ylpeä koirastani, joka on varmasti yksi maailman älykkäimmistä koirista. En minä ole ikinä mitenkään laiminlyönyt koiraani, mutta tiedän miten se nauttii kaikista uusista aktiviteeteista ja aion järjestää sille niitä jatkossa paljon enemmän. Itse asiassa ilmoitin meidät jo tammikuun lopussa alkavalle agilityn alkeiskurssille ja odotan sitä sekä jännityksellä, että innolla. Toivon niin, että siitä tulisi meidän molempien suosikkiharrastus.

6. Lupaan opetella syömään enemmän, mutta terveellisesti. Mutta vasta sitten, kun olen tavoitteessani. Okei, en minä nytkään aio itseäni hengiltä näännyttää, mutta ainakin nyt joululäskeilyn jälkeen kaipaan taas radikaalimpaa aloitusta...


HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE!
Palaan blogin pariin taas vuoden vaihtumisen jälkeen.

Ja meinasin unohtaa: uudet lukijat tervetuloa<3

♥

Hyvää joulua!

Päätin nyt aloittaa pienen blogitauon, eli joulun jälkeen palaan taas kertomaan kuulumisiani (+100kg lihavampana). Käyn kyllä välillä lukemassa muiden päivityksiä, mutta taitaa aika moni muukin pitää bloggailussa vähän joululomaa.

Hyvää joulua ja Onnellista uutta vuotta kaikille :)

It's beginning to look a lot like Christmas

Kaksi yötä enää jouluun.
Tavallaan minusta tuntuu, että joulukuu on mennyt hirveän nopeasti. Toisaalta taas muutamat viime päivät ovat lähinnä madelleet.
Minusta on oikeastaan helpottavaa mennä porukoille huomenna. En halua enkä pysty syömään täällä omassa kodissani kunnolla. Jokainen suupala rukoilee armoa jättää se rauhaan. Minulla on heikko olo koko ajan, enkä haluaisi olla yksinäni jos pyörryn.
Toisaalta taas aina kun olen porukoilla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko ahmin kuin hullu koko sen ajan, kun heillä aikaani vietän.. tai sitten kamppailen syömättömyyden ja ahmimiseen sortumisen välillä, kunnes pelkään kuolevani hirveään ahdistuspaniikkikohtaukseen. Kumpi sitten on parempi...?
Miksen voi osata vain kohtuudella maistella herkkuja ja ruokia.

Siskoni kävi eilen täällä kylässä. Se oli kivaa. Juteltiin ja syötiin dippivihanneksia ja käytiin koiran kanssa pitkällä lenkillä. Oli kivaa, kun kerrankin oli juttuseuraa lenkillä. Minun siskoni on varmaan ainoa ihminen maailmassa, jonka seurassa pystyn olemaan rento ja oma itseni. Siis vaikken toki hänellekään kaikkia asioita pysty kertomaan.
Mutta vaikka minulla oli hirveästi vaatteita päällä, siskoni selkeästi huomasi minun pienentyneen. Hän ei sanonut sitä suoraan, mutta sen näki hänen ilmeistään ja tavallaan hän vihjaili siihen suuntaan.

Omasta mielestäni taas... En oikeastaan tunne itseäni paljon pienemmäksi, kuin muutama kilo sitten. Tietenkin vaatteet tuntuvat isommilta, farkut varsinkin. Ja tietenkin menkkaturvotus vaikuttaa ehkä, mutta silti. Minun kuuluisi nyt olla painoindeksin mukaan alipainoisen puolella, mikä on hassua, koska jos näkisin itseni kokoisen ihmisen ajattelisin varmasti hänet ihan normaalipainoiseksi. Eli kieltämättä haluaisin olla vielä hoikempi.
Ehkä minun pitäisi kilojen tuijottelun sijaan tuijottaa peiliin ja päättää sen perusteella, kun olen sopiva. Varmaankin joku 48-50 kg tulee olemaan se, missä haluan pysyä.
Koska jouluna tulee enempi tai vähempi ahdettua suuhun kaikkea epäterveellistä tulee paino varmaan vähän nyt nousemaan, mutta toivon, että viimeistään tammikuun lopussa voisin olla tyytyväinen painooni.

Aamupaino tänään 51.4.
Ahdistaa, kun en tiedä paljonko menkat tuohon painoon vaikuttavat vai vaikuttavatko edes? Salaa haaveilen kuitenkin, että pääsisin alle 51 huomiseksi...

Perhaps, perhaps if I was smaller, Perhaps, I could control myself.

Menkat. Voi helvetin helvetti, oliko niidenkin nyt pakko tulla juuri ennen joulua. Alkoi siis eilen ja olisi parasta loppua ennen jouluaattoa! Hirveä olo ja turvotus.
Aamupaino 51.7.
Olisi ihanaa saada se 51 alle vielä ennen joulua.
No, nesteenpoistajia vaan vähän lisää, ehkä ne helpottaisi vähän tuohon menkkaturvotukseen. Mutta se on jälleen kerran tosi outoa, ettei minulla ole maha oikeastaan yhtään kipeä, pientä nipistelyä silloin tällöin vain. Yleensä menkat tarkoittaa sitä, että koko vatsa, alaselkä ja lantio särkee niin kovaa, etten tiedä miten päin olisin...

Tänään en ehdi mennä salille. Pitää siivota ja tiskata ja imuroida, ennen kuin sisko tulee. Niin ja käydä kaupassa ja viedä koiraa.
Eli siis kävellä kauppaan kiertotietä reilu puoli tuntia ja tehdä koiran kanssa tunnin lenkki...
Onneksi siskoni innostui dippivihanneksista...
Hän oli menossa tänään illemmalla vielä keskustaan katsomaan uusia kenkiä. Mietin, että voisin ehkä lähteä hänen kanssaan, koska en ole vieläkään ehtinyt käydä katsomassa Stockan jouluikkunaa! Ja tietenkin siinä tulisi extrakävelyä myös...
Illalla sitten vielä toinen pitkä lenkki koiran kanssa... ja vatsat.
Ja mahtavaa, kun en eilen muistanut käydä salin jälkeen kaupassa ostamassa kananmunia. Minulla ei siis ole nyt mitään aamiaista, paitsi energiajuoma. Sillä sitten mennään. Kun ei minulla ole mitään vaihtoehtoaamiaistakaan.

Eilen alkoi taas ottamaan hirveästi päähän nämä niin sanotut "ystäväni". Kuten arvelinkin ei minun postilaatikkooni ole joulukortteja tipahdellut, mikä nyt oli odotettavissakin. Mutta vihaan sitä, että nyt nämä ihmiset joille lähetin kortteja laittavat minulle vain tekstarin tai facebookiin viestin, joka menee suunnilleen näin: "KIitos ihanasta kortista ja hyvää joulua sullekin!"
En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan, mutta minusta tuo on vain sellainen välttämätön paha heille. Koska jos heitä oikeasti kiinnostaisi tai he oikeasti yhtään välittäisivät he ainakin kysyisivät, että mitä kuuluu! Tai soittaisivat! Mutta ei... Olen oikeasti ruvennut miettimään tuota facebookiakin. Minulla on muka yli 250 ystävää, mutta vaikken ole koskaan hyväksynyt tuntemattomia ihmisiä ystävikseni tuntuu, ettei minulla ole hajuakaan ketä nämä 250 oikein ovat!

Sen sijaan eräs aikaisemmin hyvä ystäväni yrittää nyt onkia minusta jotain tietoja siskoni kautta. Syksyllä hän ilmeisesti "unohti" synttärini, joita oli luvannut lähteä kanssani viettämään. Laittoi vain viestin tyyliin: "Nukuin just muutaman tunnin päikkärit ja oon nyt niin kuollu, etten jaksa lähtee minnekään. Mennään joku toinen kerta."
Eikä mitään anteeksipyyntöä myöhemmin, vaikka oltiin vielä suunniteltu koko juttua etukäteen!
Ja muutenkin aina kun olemme olleet kahdestaan ulkona hänen kanssaan, hän alkaa aina valittamaan viimeistään puolen yön jälkeen, että häntä väsyttää ja hän haluaisi jo kotiin. Kuitenkin, jos hän käy juhlimassa muiden ystäviensä kanssa niin hyvin jaksaa aamuun saakka.
Joten on kai ymmärrettävää, että minua pikkuhiljaa ryhtyi ketuttamaan tuo koko ihminen. Sitten hän vielä ihmettelee, miksen jaksa vastata hänen puheluihinsa. ja koska en vastaa hänen puheluihinsa hän lähettää siskolleni facebookin kautta viestejä ja kyselee minusta. Ilmeisesti hän haluaisi kuulla kaikenlaista draamaa, että olen vähintäänkin alkoholisoitunut ja yrittänyt tappaa itseni.
Ihan totta minulla ei vain ole energiaa enää pitää kiinni tuollaisista ihmisistä...
Mieluummin olen sitten ilman ystäviä, kuin pahoitan mieleni kerta toisensa jälkeen.

Huh, taidan lähteä lenkille selvittelemään päätäni...

There's a calm under the waves so I choose to sink

Eilen sitten feilasin, mutta melkein naurattaa nyt jälkeenpäin. Kaikki lähti siitä, että kävin kaupassa ja päätin, että kun siskoni tulee tiistaina käymään niin kämppä ei saa näyttää laihdutusleiriltä. Sen sijaan olin ihan paniikissa, että mitä minä voin ostaa kotiini sellaista, mitä en sitten lopulta ahmi tunnin päästä kitaani.
No, kauppareissu oli taas yhtä sinne tänne juoksentelua, tavaroiden laittoa koriin ja sitten taas takaisin hyllyyn. Lopulta päätin ostaa valmiin piparkakkutalon (siitä ei voi syödä mitään, koska kaikki osat tarvitaan, toisin kuin jos leipoo itse taikinasta), sekä pussillisen Fazerin parhaita. Fazerin parhaita siksi, että en tykkää tuossa pussissa, kuin kiss kisseistä ja niitähän oli ainakin tuossa pussissa 2 kappaletta... Lisäksi ostin tietenkin maustamatonta jugurttia, dippejä, kurkkua, paprikaa ja tomaatteja ja koristeita piparitaloon. Ai niin ja yhden Elovenan kaurahunaja-välipalakeksin (onneksi voi ostaa yksitellen...), koska heikotti ja ajattelin kerrankin syödä vähän hiilareita... Just.
Koristelin piparitalon palaset ja annoin kuivua, ennen kuin aloin koota taloa. Ja eiköhän heti tullut ongelmia. Kotona tehdään aina itse talo alusta loppuun ja silloin luonnollisena osana taloa kuuluu myös pohja(!), mitä tässä kaupan versiossa ei ollut ja siksi kokoaminen oli tosi huteraa. Lisäksi yhdestä reunasta koko seinä murtui, koska se ei kestänyt kuumaa sokeria! Lopulta koko homma tietenkin meni päin persettä ja päätin vain syödä koko mökin. Onneksi olen kai kuitenkin ihan vähän viisaampi kuin ennen ja heitin äkkiä suurimman osan talosta syvälle roskikseen ja ahmin vain osan. Ahmimiskohtaus tietenkin silti vain jatkui ja olin jo lähdössä takaisin kauppaan croissantit ja karkkipussit mielessäni, mutta päätin sittenkin "ahmia jotain vähän terveellisempää". Niimpä sulatin pari sämpylää ja keitin niiden väliin kananmunia + söin vähän muroja. Enkä edes jaksanut syödä tuota kaikkea!!! Miettikää miten säälittävää ihmiseltä, joka on ennen saattanut vetää kerralla ison mäkkiaterian, paketin suolakeksejä, puoli pakettia jäätelöä ja pussillisen karkkia + pari suklaapatukkaa päälle! Kiitos, kutistunut vatsalaukku, en voi olla rakastamatta sinua!
Nappasin sitten illalla ekaa kertaa niitä nesteenpoistajia ja join monta lasia vettä ennen nukkumaanmenoa.

Aamupaino 51.2. Voisinko päästä parissa päivässä 51 alle?

Tavallaan tuo ahmiminen varmaan oli "ihan hyvästäkin", koska sain vähän lisää energiaa, kun eilen oli jo aika heikot jalat kauppaan tallustaessani. Ja toiseksi aineenvaihdunta vähän vilkastui.

Liikuntojen osalta eilinen oli järkyttävä päivä. Tein koiran kanssa 20 minuutin lenkin ja sitten menin kävellen sinne kauppaan kilometrin päähän. En jaksanut sittenkään tanssia ja mites ne tuplat niitä vatsoja... Ei yhden yhtä...

Tänään on pakko tsempata kunnolla, koska huomenna sisko tulee käymään ja olen jo ihan paniikissa, että mitä hänelle tarjoan, koska en itse halua syödä! Onneksi hänkin tosiaan tykkää terveellisistä jutuista, niin voin vaikka tehdä paria eri dippiä ja sitten paljon eri vihanneksia. Ja glögiä. Voin perustella kaiken niin, että ennen joulua on ihan hyväkin ottaa vähän kevyemmin. Sitä paitsi hän tulee tänne katsomaan lahjaa, jonka hankin meidän molempien puolesta äidille ja isälle, sekä haluaa nähdä uuden koristekuuseni. Eli syöminen ei ole pääasia. Sitä paitsi onhan minulla kulhollinen Fazerin parhaita! Yök.

Ja tervetuloa uudelle lukijalle! Minusta 25 lukijaa on jo aika paljon!

Just a little bit thinner, And maybe I'd get there...

Aamupaino 51.9.
Mitä täällä oikein tapahtuu? Johtuuko se vain siitä, että olen kuluttanut paljon enemmän, kuin syönyt?!
No oli mitä oli, en minä nyt silti ala ahtamaan itseeni yhtään enempää ruokaa, vaan jatkan näin aatonaattoon asti + kokeilen nesteenpoistajia, jotka eilen ostin. Ehkä paino vielä vähän ehtisi laskea ennen aatonaattoa. Siihen on neljä yötä. Silloin lähden jo aamulla porukoille, koska pitää auttaa äitiä leipomaan ym. Ja silloin haluan vähän maistella jouluherkkujakin.

Ulkona on ihan järkyttävä lumimyrsky. Katselin eilen forecan säätiedotusta ja piti olla ajoittaisia pieniä lumikuuroja. Haloo, jos vaakasuoraan tunteja kestänyt pyrytys ja hirveä tuuli on ajoittainen pieni kuuro, niin ihmettelen kyllä...
Joka tapauksessa ahdistaa, koska en voi todellakaan raahata koiraa pitkää matkaa tuollaisen myrskyn läpi, oli sillä sitten minkälainen kasa takkeja niskassa tahansa... Nytkin aamulla juoksi hirveää kiitolaukkaa pihan perukoille asioille ja ryntäsi samantien takaisin sisälle. Ressukka... Talvi ei ole sille helppoa aikaa.

Ei kyllä tee mieli hirveästi itsekään lähteä minnekään tuossa säässä. Pitäisi mennä salille, mutta olen niin helvetin laiska, että en ehkä mene tänäänkään. Sen sijaan lupaan, että ellei nyt jotain todella maailmaa mullistavaa tapahdu niin menen salille vielä seuraavat kolme päivää. On muutenkin mukavampi mennä arkena aamupäivällä, koska silloin ei ole juurikaan muita ihmisiä.

Jos myrsky ei yhtään laannu teen ehkä vain tanssitreeniä sisällä + vatsoja tuplamäärän ja ehkä muutakin jumppaa. Kerrostalossa, kun asutaan niin olisi ihanaa, jos voisi juosta rappuja ylös alas, mutta ikävä kyllä se kuuluisi asuntoihin ja varmana joku ilmaantuisi ihmettelemään, että mikä ihme siellä rytisee... Sen sijaan raahaan kyllä vihdoin viimein ne muutamat laatikot vinttiin. Jos vien ne yksi kerrallaan, niin tulee siinä jo jonkun verran rappuja...
Sen sijaan en tiedä, mitä koiralle teen. Luultavasti joutuu tyytymään muutamaan tynkään lenkkiin ja yritän sitten sisällä keksiä sille jotain aktiviteetteja ja leikkiä sen kanssa. Ompas nyt hankalaa...

Eiliset syömiset siis aamulla kaksi kananmunan valkuaista, kaksi tomaattia ja suolakurkkua. Illalla 1 kiss kiss-karkki(!!!) ja sitten kurkkua, paprikaa ja taco-dippiä. Loput kiss kiss-karkit menivät (onneksi) kummitätini joululahjan mukaan. halusin vain maistaa sellaisen, koska olen syönyt niitä viimeksi lapsena. Nam. Ei kyllä silti tehnyt mieli syödä niitä yhtään enempää, mikä on minun kohdallani aika outoa.

Tänään olisi kyllä pakko päästä myös kauppaan, koska ensinnäkin minulla on kaksi kassillista tyhjiä pulloja, enkä kestä katsoa niitä eteisessä yhtään kauempaa ja toiseksi muutamat turvaruuat on loppu. En uskalla korvata niitä millään muualla, ettei ala ahdistaa ja lopulta ahmin kaiken kerralla.
Pitää vain nyt toivoa, että lumisade hellittää iltaa kohden...

Loppuun voisin vielä näin joulun ollessa ihan ovella listata asioita, joita ihan oikeasti todella haluaisin lahjaksi. Siis tottakai haluaisin myös oman asunnon ja maailmanympärimatkan ja viisi miljoonaa euroa rahaa, mutta nämä seuraavat nyt ovat sellaisia, mitkä vielä voisivat olla jossain määrin toteutettavissakin.


Keittiövaaka. Sekä omien, että koiran ruokien punnitsemiseen. Ei kai siinä enempää selittelyjä tarvita.


Sykemittari. Olen tarvinnut jo pidemmän aikaa. Oikeasti tuo vaaka ja tämä sykemittari ovat sellaisia, jotka todella tarvitsisin, joten varmaankin ostan itse, jos joulupukki ei niitä tuo. Nämä kaksi ovat myös tästä listasta ainoat, joita oikeasti olen toivonut, koska meillä ei harrasteta kovin isoja lahjoja...


UGG vaaleanpunaiset slippersit. Minulla on vähän samantyyppiset Shepherdin harmaat tossut nyt, mutta olisihan nuo enemmän minun tyyliseni. Aivan ihanat, tosin vähän hintavat.


Kristallikruunu. Sen ei tarvitsisi edes olla noin suuri ja massiivinen. En vain voi sietää tavallisia Anttilan yleisvalaisimia ja juuri siksi minulla ei kohta puolen vuoden asumisen jälkeen ole vieläkään katossa lamppua olohuoneessa...


Televisio... Nykyinen omani vetelee todellakin viimeisiään, joten alkaisi olla paikallaan hankkia uusi. Ja tosiaan minulle kelpaisi erittäin hyvin vähän pienempikin telkkari, kunhan toimisi hyvin. Eikä minun pikku asuntooni mikään jättiscreeni mahtuisikaan, joten...


Lahjakortti johonkin ihanaan day spahan. Vai olisikohan kausikortti parempi sittenkin...?


Matkalahjakortti. Nyt jos koskaan tekisi hyvää päästä pois maisemista ja matkustaa jonnekin lämpimään odottamaan kevättä ja lataamaan akkuja.

Hyvää joulunodotusta kaikille!

Following my footsteps home, This time I'm walking alone

Minä näin viime yönä unta, että kun vein koiran pihalle kaikki lumi oli sulanut ja satoi vettä! Ajattelin, että sen on pakko olla vain unta ja yritin herätellä itseäni, mutta se oli niin todellista. Onneksi lopulta oikeasti heräsin ja vein koiran pihalle. Siellä oli isot kinokset lunta ja pakkasta -15 astetta. Minä pidän talvesta ja kylmästä, vaikka mielelläni katselenkin sitä sisätiloista lämpimästä, koska olen aina jäässä joka tapauksessa.

Aamupaino 52.5!!!
Raksi ruutuun<3 Miten on mahdollista??! Siis hyvä juttu tietenkin, mutta aika outoa, että tippuu yhdessä vuorokaudessa 900g! Mutta enää 600g, niin voin olla tyytyväinen. Ja jos tippuu jouluun mennessä enemmänkin vielä (tässähän on aikaa vielä hurjat 5 päivää), niin aina vaan parempi. EHKÄ sitten en tuntisi niin suurta ahdistusta kaikesta joulumätöstä. Ja ONNEKSI minulla on koira, joten joudun käymään joka päivä niillä lenkeillä, vaikka olisi kuinka ylensyönyt olo jouluna.

Eilen siis syömiset aamulla kaksi kananmunan valkuaista + tomaattia ja kurkkua. Päivällä mustikkakeittoa. Illalla sittenkin jugurtin sijaan kurkkua ja paprikaa + american-dippiä. Tosin dippi tehty maustamattomaan jugurttiin, joten tulihan sitä jugurttiakin vedettyä. Tein dippiä 200g, mutta puolet meni roskiin. Tuo yksi pussi dippiä on ihan liian iso yhdelle!
Liikunnat oli kaksi lenkkiä koiran kanssa + yksi ilman koiraa ja yöllä vielä ennen nukkumaanmenoa melkein koko vatsatreeni.
Niin ja hoidin kaikki asiat, eli kävin kaupassa, siivosin ja tiskasin ja paketoin vielä kaikki hankitut lahjatkin! Tosin pari laatikkoa pitäisi vielä vidä vintille, mutta en uskaltanut tehdä sitä illalla, koska pelkään vinttiä...

Tänään ajattelin vielä olla laiska ja jättää salin väliin ja mennä tekemään jouluostokset mahdollisimman valmiiksi. Olen yrittänyt miettiä lahjat mahdollisimman valmiiksi, jottei minun tarvitse kierrellä ahtaissa kaupoissa ikuisuuksiin saakka. Olen tässäkin suhteessa mahdoton, koska en voi mennä ostoksille arkiaamuna (jolloin kaupoissa on tyhjää), koska ahdistun kun olen ainoa asiakas ja myyjät kyttäävät. Siis ei sillä, että yrittäisin varastaa tai muuta, mutta haluan katsoa rauhassa. Kyllä minä kysyn sitten, jos haluan jotain tietää. Toisaalta inhoan tehdä ostoksia myös ruuhka-aikaan. Joka paikkaan on jonoja ja vihaan ihmisiä, jotka jäävät tien tukkeeksi ahtaisiin käytäviin, tulee kuuma ja ahdistus. No, tänään menen kuitenkin kokeilemaan, jos saisin jotain ostettua...
Olisi kiva, kun olisi askelmittari, niin tietäisi tarkkaan paljonko shoppaillessa kävelee. Voisin joka tapauksessa kierrellä vähän ylimääräistä ja kiertoteitä joka paikkaan.
No, sen lisäksi kuitenkin normaalit lenkit koiran kanssa ja ruokailut varmaan samoin, kuin eilen...

They say that things just cannot grow beneath the winter snow

En kestä tätä. Päivät vain hurahtavat ohi, enkä ehdi tehdä mitään. Siis minä, joka olen sairaslomalla ja jolla ei ole mitään oikeita velvollisuuksia en saa mitään tehtyä. Eilen en jaksanut sitten lopulta mennä salille, mutta kävin sen sijaan kävelemässä yhden ylimääräisen reippaan lenkin ilman koiraa.

Tänään en myöskään jaksanut lähteä salille, joten ajattelin mennä vähän jouluostoksille ym. Olen herännyt puoli kymmeneltä ja tämän reilun viiden tunnin aikana olen syönyt vähän aamupalaa, tehnyt yhden lenkin koiran kanssa ja käynyt suihkussa + meikannut. Normaalilla ihmisellä menee tuohon pari kolme tuntia maksimissaan.
Ja nyt vatsa tuntuu ällöttävältä ja turvonneelta ja kipeältä, enkä tiedä jaksanko ollenkaan lähteä minnekään. Kämppä on hävityksen jäljiltä, pitäisi siivota ja tiskata ja ahdistaa, kun ei tiedä mistä aloittaisi. Pitää käydä kaupassa ostamassa lisää turvaruokia. Ne pari hankittua lahjaa lojuu siellä ja täällä, kun ei ole paperia, mihin ne paketoisi.
Luultavasti kävelen vain kauppaan jotain pitkää kiertotietä, ostan turvaruuat ja jos löydän niin joulupaperia. Sitten tulen kotiin ja siivoan ja tiskaan, teen koiran kanssa iltalenkin ja sitten treenaan vatsat. Iltapalaksi maustamatonta jugurttia, kuten eilen.

Paino oli tänään 53.4. Läski.

All the poems written in your skin

Tämä viikko on ollut yhtä painajaista. Olen käynyt tosi pohjalla ja nyt vain yritän kerätä kasaan kaiken sen mitä vielä on jäljellä ja jatkaa jotenkuten eteenpäin.

Viime viikonloppu meni vielä ihan ok. Vaikka olin porukoilla söin ihan ok, eikä ahdistanutkaan niin hirveästi. Rupesin puhumaan äidin kanssa siitä, kuinka vaikea on löytää uusia saappaita, vaikka tuntuu että on kiertänyt kaikki kaupat. No, äiti sitten sai idean, että lähtisin siskoni kanssa maanantaina käymään Tallinnassa. Lähtisimme aikaisin aamulla ja tulisimme viimeisellä lautalla illalla. Innostuin tietenkin, varsinkin kun siskoni oli yhtä innoissaan lähdössä myös, kun hänellä oli kerran vapaatakin.
En oikeasti tiedä miten se on edes mahdollista, mutta koskaan edellisillä kerroilla mennessäni Tallinnaan tai tullessani sieltä laiva ei ole keinunut yhtään. No, nyt keinui aamulla niin, että oli vaikea kävellä suoraan. Vaikka silloin ei juurikaan edes tuullut! Onneksi en ollut syönyt juuri mitään, koska aloin heti kehittelemään lievää paniikkikohtausta, jonka sain juuri ja juuri pidettyä kurissa vain menemällä istumaan aivan laivan keulaan ja katselemalla suoraan eteenpäin. Eikä keinuminen siinä enää tuntunut paljoakaan. Onneksi matka meni nopeasti.

Meillä oli tosi kiva päivä shoppaillessa ym. Iltaa kohden tuuli kuitenkin vain yltyi ja kun oli aika lähteä takaisin satamaan se lähenteli jo melkein myrskyä. Jotenkin olin pystynyt pitämään ajatukset poissa tulevasta laivamatkasta, kunnes siskoni alkoi muistelemaan, kuinka joskus hän oli ollut risteilyllä ja laiva oli keinunut niin, että kaupassa tavarat eivät pysyneet hyllyissä ja ihmiset meinasivat kaatua. Yhtäkkiä tajusin, etten tulisi selviämään edessä olevasta laivamatkasta hengissä ja hirveä paniikkikohtaus oli valmis. Kauhuissani soitin äidille kotiin ja sanoin, etten voi nousta laivaan. Äiti tietenkin yritti viimeiseen saakka saada minua muuttamaan mieltäni, mutta olin pakokauhun vallassa ja olin varma, että kuolen paniikkikohtaukseen, jos minut pakotetaan laivaan. Sieltä kun ei pääse kesken pois, tuli mikä tuli. Siskon oli pakko lähteä, sillä hänellä oli koulua seuraavana aamuna. Tai jouduin melkein pakottamaan hänet lähtemään. Ei hän varmaan mielellään minua jättänyt siinä tilassa, mutta olonio ei olisi ainakaan parantunut kuunnellessani hänen valitustaan, kuinka pulassa hän olisi ollut jos ei olisi mennyt kouluun.
No, äiti varmaan uskoi minun lopulta tappavan itseni, koska lähti viimeisellä lautalla illalla Tallinnaan yöksi hotelliin kanssani. Äitiä odottaessani kävin ahdistuksissani ahmimassa ensin Hesburgerissa ja ostin vielä suklaata ja ties mitä ällöttävää tukahduttamaan paniikkiani. Aivot kai vähän rauhoittuivat, mutta paha olohan tuollaisesta mätöstä vain tulee.

Seuraavana aamupäivänä oli pakko sitten lähteä, vaikka tuuli tuntui vieläkin kovalta. Jotenkin äiti silti sai minut pakotettua laivaan. Ensimmäinen noin puoli tuntia sujuikin ihan ok, mutta sitten alkoivat aallot, jotka kestivät yli tunnin. Juoksin ulos kannelle, missä yritin koota itseäni ja taistelin ikuisuudelta kestävän ajan hillitöntä paniikkia ja pahaa oloa vastaan. Vannoin, että jos tästä joskus selviä, en enää ikinä mene laivaan. Ehdin jo pakokauhuissani miettiä ties mitä peruuttamatonta, kunnes vihdoin ja viimein sää tyyntyi ja pystyin taas hengittämään.
Polveni tärisivät ja vatsaa pisteli vielä kävellessä kohti terminaalia, mutta olin onnellinen selviydyttyäni hengissä takaisin Suomeen.
Koko loppupäivän ja sitä seuraavankin päivän olin aivan sekaisin kaikesta. Ahdisti ja päässä heitti. En poistunut porukoilta, muuta kuin lyhyille lenkeille koiran kanssa. En halunnut lähteä liian kauas talosta, jos jotakin tapahtuisi. Ja tietenkin söin ihan liikaa. Maistamatta tai tuntematta yhtään mitään.

Eilen myöhään iltapäivällä oli pakko lähteä omaan kotiin, koska oli viimeinen päivä postittaa joulukortit joulumerkeillä. Ja vittuako olisin muuten välittänyt yhtään, mutta olin käyttänyt kortteihin niin paljon aikaa ja vaivaa ja rahaakin, että halusin todellakin lähettää ne. Olin jopa joutunut tekemään jonkun verran salapoliisityötä saadakseni pari osoitetta. Tiedän, että myöhemmin kaikki tuo tuntuu typerältä, koska kukaan ei muista minua kortilla perheeni ja lähisukulaisteni lisäksi... Toivottavasti kaikilla tulee mahdollisimman paska fiilis ja sitten, kun he lähettelevät anteeksipyyntöviestejä joulun toivotusten kera aion sanoa heille suorat sanat, koska mitä menetettävää minulla muka on...? Muutama facebook-ystävä?? Voisin poistaa koko profiilini sieltä vaikka jo tänään.

En tiedä paljonko paino tällä hetkellä on. Olen varmaan lihonut 10 kiloa muutamassa päivässä. Mutta en aio todellakaan heittää pyyhettä kehään, vaan syön nyt jouluun asti alle 400 kcal päivässä, teen kaksi pitkää lenkkiä koiran kanssa joka päivä + käyn salilla kuluttamassa vähintään 300 kcal JOKA PÄIVÄ. Lisäksi ajattelin käydä ostamassa jotain nesteenpoistajia, toimivat tai ei. Ainakaan minulla ei ole mitään menetettävää...

Ai niin, en pysty aloittamaan sitä masennuslääkettä, vaikka varmaan pitäisi kun miettii muutamaa viime päivääkin. En vain pysty. Menin paniikkiin, kun luin käyttöohjeet ja mahdolliset sivuvaikutukset, joten tietenkin eksyin nettiin lukemaan ihmisten kokemuksia kyseisestä lääkkeestä. Ja kaikilla oli ollut ihan hirveitä juttuja parin ensimmäisen viikon aikana. Päätin, etten koske koko lääkkeeseen. En haluaisi mennä sinne psykallekaan ensi viikolla. Tiedän, että joudun vain selittämään miksi en pysty lääkettä ottamaan ja pelkään, että romahdan taas.

En tiedä enää yhtään mitä minun pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Kaikki on jotenkin ihan yhdentekevää. Ei ole yhtään joulufiiliskään...

So close but yet so far

Aamupaino 53.1. Vain kaksisataa grammaa, että saan laittaa uuden ruksin. Niin lähellä, mutta niin kaukana. 1.1 kg pudotettavaa ennen joulua. Ei pitäisi olla ongelma. Toki olisihan kiva, jos putoaisi vähän enemmän niin joulun +6 kg ei sitten tuntuisi niin kamalalta. Tänään kohta siis porukoille... Pelottaa jo valmiiksi. Toisaalta olinhan siellä jo yhden päivän sen enempiä syömättä, joten ehkä minulla on mahdollisuudet onnistua nytkin...

Mutta ennen sitä pitäisi lähteä vielä koiran kanssa ulos ja mielellään pitkälle lenkille. Lunta vain sataa taas vaakatasossa. Huoh...

I want my records back, to get my heart on track

Jumitun taas koneelle, kun yritän vältellä velvollisuuksia... Mutta voi että, tänään on taas moni asia ahdistanut. Lähdin vihdoin sinne salille ja sitä ennen ajattelin hoitaa PARI juttua NOPEASTI. Piti käydä ostamassa kirjekuoria ja postimerkkejä, särkylääkettä apteekista ja koiralle ruokaa lemmikkikaupasta. Ja kaiken tuon hoitamiseen meni lopulta puolitoista tuntia! Joka paikassa kauhea ryysis ja jonot ja salikassin kanssa tunsin itseni niin isoksi ja kömpelöksi. Olisin vain halunnut heittää tavarat maahan ja alkaa itkeä. Ja ennen kaikkea hakata nyrkeillä kaikkia tungeksivia ihmisiä. Ja minä en ole vielä edes aloittanut jouluostoksien tekemistä. Lohduttavaa on sentään se, ettei minulla ole edes montaa lahjaa mitä pitää ostaa. Ja voin myös mennä jonain arkiaamuna kaupoille, kun ihmisiä ei vielä ole niin paljon.

Lopulta kun pääsin salille siellä oli jo aika paljon ihmisiä. Tai verrattuna isompiin keskuksiin siellä on aina tosi vähän ihmisiä, mutta silti. Olisin tyytyväinen, jos saisin treenata ihan omissa oloissani. Muuten minusta tuntuu koko ajan, että joku tuijottaa höllyvää ihoani ja punaista naamaani. Ja juoksumatollakin on hirveää juosta, kun joku juoksee ihan vieressä... Siksi tänään tuli vähän lyhyempi treeni; vain reilu 3 km juoksumatolla + vatsat. Vatsat sentään tein kunnolla. Näiden lisäksi koiran kanssa 2x45 min. Kävin kaupassa salin jälkeen ostamassa tomaatteja ja salaattia + lisää kananmunia. Ei ole koko iltana kyllä tehnyt yhtään mieli syödä mitään, mutta tein sitten vähän salaattia ja sen lisäksi söin ennen lenkkiä omenan ja ennen salia puolikkaan banaanin. Olen muuten huomannut, että syön aina vain puolikkaan banaanin. Koska banaanissa on aika paljon kaloreita ja aina mitä pidemmälle syön sitä ahdistuneemmaksi tulen ja siksi heitän aina paniikissa puolet roskikseen, ennen kuin ahmisin kaiken. Säälittävää...

Huomenna heti aamusta porukoille. Minun olisi jo pitänyt aloittaa masennuslääkitys, mutta äiti haluaa, että olen silloin kotona kun aloitan sen. Koska ne lääkkeet voi kuulemma alkuun jopa pahentaa ahdistusta. Hienoa. Sitä odotellessa sitten.

Get outta my way

En sitten jaksanutkaan eilen mennä salille. Tai olisin kyllä jaksanut, mutta kello oli jo niin paljon, että siellä olisi varmasti ollut jo muitakin ihmisiä... En pysty keskittymään treenaamiseen, jos minusta tuntuu, että joku tuijottaa läskejäni. Päätin sitten tehdä vain reippaan kävelylenkin (ilman koiraa tosin, kun äiti toi koiran vasta myöhemmin illalla) hirveässä myrskytuulessa. No, ehkä siinä kului muutama kalori normaalia enemmän, kun hirveässä vastatuulessa rämpi eteenpäin.

Ja kun äiti toi koiran hän päätti sitten samalla tuoda vähän täytettä jääkaappiin! Eikä tietenkään mitä tahansa täytettä vaan nuudeleita, jäätelöä, joulutorttuja... No onneksi myös cocis zeroa ja hedelmiä + mansikoita. Olin varma, että heti äidin lähdettyä ryntään ahmimaan kaikki tuliaiset parempiin suihin. Mutta... Tyynenä pakkasin joulutortut pussiin ja tungin ne jäätelöiden kanssa pakastimen perälle. Pystyn olemaan ajattelematta niitä, koska ne ovat nyt jäässä ja sulattamiseen menee aikaa. Nuudelit nyt eivät edes maistuisi, mutta jäätelöt saattavat alkaa huudella nimeäni jossain vaiheessa. Annan niiden nyt kuitenkin vielä olla pakastimessa, ainakin niin kauan kun lupaavat olla kiltisti. En raaskisi heittää niitä roskikseenkaan, kun äiti on ne minulle ostanut.

Eilisen ruuat siis kaksi satsumaa, viisi palaa lakua, pieni jugurtti ja mansikoita. Ja liikunnat lyhyt lenkki koiran kanssa ja 45 min lenkki ilman koiraa. Aika säälittävää siis. Siis liikunnat.
Tänään syöty aamiaiseksi tomaatti, puolikas suolakurkku ja kaksi keitettyä kananmunaa (tai siis pelkät valkuaiset niistä) + pieni jugurtti. En olisi halunnut syödä tuota jugurtia vielä aamiaisella, mutta jouduin ottamaan päänsärkyyn ibuxin 800, enkä uskalla ottaa sitä tyhjään mahaan. Siksi vähän isompi aamiainen. Ja ehkä nyt jaksan sitten hyvin sekä lenkillä, että salilla.

Aamupaino 53.5. Miksi tämä on niin hidasta... 13 päivää ja 1.5 kiloa. Argh.

Take away my anxiety, the sane and the insane rivalry

Pitäisi lähteä salille. En voi taas skipata sitä. Olen vasta kävellyt yhden lenkin koiran kanssa. Siis lyhyen lenkin. Olen syönyt satsuman ja viisi lakupalaa. Se ei ole juuri mitään, mutta ruokahaluni on kadonnut. Olen liian ahdistunut. Psykiatrini kehoitti minua vähentämään kofeiinin juomista. Miten muka pystyn siihen. Nytkin menee pullokaupalla pepsi maxia kurkusta alas.

Minusta tuntuu, että olen ihan hyödytön koko maailmalle. Minun pitäisi vain pysyä poissa silmistä. Olen ainoastaan vaivaksi. Minua varten täytyy varata lääkäriaikoja, hankkia työhön sijaisia. Hirveästi vaivaa vain yhdestä ihmisestä.

Kävin tänään siellä psykiatrilla. Romahdin. Yritin ensin pysyä kaikin voimin kasassa. Reipastahan minusta ei saa tekemälläkään, mutta yritin kaikkeni, etten olisi se ihmisraunio mikä minä oikeasti olen. Mutta kai minua taas luettiin, kuin avointa kirjaa. Viimeinen tikki oli, kun psykiatri kehotti minua pyytämään aina jonkun ystävän mukaani, kun menen paikkoihin, joissa on paljon ihmisiä. Etten pelkäisi ja alkaisi ennakoida paniikkikohtausta. En pystynyt sanomaan sitä ääneen, mutta kun tajusin, ettei minulla ole ketään ketä pyytäisin mukaan minnekään minä romahdin. En pystynyt lopettamaan itkemistä. Sain kaksi viikkoa jatkoa sairaslomaani, sekä lisää lääkereseptejä. Sain kerrottua, että pelkään kuollakseni ottaa uusia lääkkeitä, koska menen paniikkiin pienistäkin sivuoireista, mutta ilmeisesti muuta vaihtoehtoa ei ole. Voin kuulemma kuitenkin aloittaa ihan pienistä murusista ja edetä pikkuhiljaa isompaan määrään.
Psykiatri myös ehdotti, että asuisin vähän aikaa vanhempieni luona, mutta siihen en suostunut...
Seuraava käynti on juuri ennen joulua. Olen ihan sekaisin kaikista omista ajatuksistani, psykiatrin puheista... kaikesta. Tuleeko minun loppuelämästäni lääkkeiden kanssa tappelua ja pahaa oloa ja hermoromahdusta. Oikeasti en enää tiedä, kauanko jaksan tätä paskaa.

What I'd give for deep breath inside

Eilinen meni ihmeen hyvin. Söin aamulla yhden kananmunan, tomaatin, vähän paprikaa ja suolakurkkua, muutaman lakupalan sekä omenalohkoja, joille ripottelin vähän kanelia. Sen jälkeen en koko päivänä mitään muuta, kuin illalla yhden satsuman. Iltapäivällä oli kyllä TODELLA iso ahdistuskohtaus. Olisin halunnut lähteä kotiin ja salille, mutta en jaksanut ja päätin lopulta jäädä porukoille vielä viime yöksi, koska joudun sinne psykiatrille ja sinne on täältä helpompi mennä. Rupesi ahdistamaan hirveästi, kun en mennytkään salille ja oli niin vähällä, etten ryhtynyt taas ahmimaan. Olen juuri niin tyhmä, kuin miltä kuulostaa. Kun en päässyt salille ajattelin heti, että mitä vitun väliä millään syömisilläkään sitten on. Kaikki on pilalla, joten voin ihan hyvin syödä jääkaapin tyhjäksi. Joku pienenpieni ääni päässäni kuitenkin kehotti ahmimisen sijaan mennä lenkille. Tehtiin sitten koiran kanssa melkein kehden tunnin lenkki. Ja sen jälkeen oli tosi hyvä olo. Sekä siksi että liikuin, mutta myös siksi että olin voittanut edes yhden erän tuosta helvetin ahmijasta. Ei tietenkään ole sama asia käydä kävelemässä, kuin tehdä kunnon salitreeni, mutta olen ihan tyytyväinen. Kalorit kun joka tapauksessa jäi miinukselle, kun ruoka ei sitten enää illalla maistunut, vaikka olin suunnitellut syöväni yhden satsuman sijaan kaksi ja lisäksi jotain jugurttia tai muuta.

Sen sijaan ahdistus tämän päivän psykiatrista ei todellakaan ole kadonnut minnekään, suoraan sanoen vain pahenee, kun tuijotan kelloa minuutin välein paniikissa... Nyt pitää lähteä koiran kanssa ulos ja sitten pitääkin jo melkein lähteä bussille. Onneksi lääkärin jälkeen voin mennä sieltä suoraan kotiin ja salille. Äiti lupasi tuoda koiran ja loput tavarani myöhemmin illalla...

Postaan varmaankin vielä illalla ja kerron, kuinka kävi...

It's better if you don't understand

Minusta tuntuu, etten tänä vuonna kirjoita lainkaan joululahjatoiveita. Minusta se tuntuu väärältä. Tuntuu, etten juuri nyt tarvitse tai ansaitse mitään. Sen sijaan haluaisin hukuttaa vanhempani ja sisarukseni lahjoihin. Haluaisin yrittää jotenkin hyvittää olemassaoloni heille.

Eilinen oli ihan hirveä päivä, niin kuin alun perin jo tiesinkin. Tänään on "välipäivä", mutta huomenna joudun psykiatrille. Päätin kuitenkin eilisen ahmimisen jälkeen, että nyt saa riittää ahdistussyömiset. En voi ahmia joka kerta, kun on paha olla. Minulla on nimittäin niin usein paha olla, että palaisin kohta päivittäiseen ahmimiskierteeseen. Sen sijaan jatkan nyt laihduttamista jouluun saakka. Liikunta ja painon putoaminen on paljon parempi lääke ahdistukseen, kuin syöminen.

Minua pelottaa ihan suunnattomasti se psykiatri. Pelkään, että menen ihan paniikkiin siellä. Jos saankin paniikkikohtauksen, enkä pysty sanomaan mitään. Ja haluanko edes sanoa mitään? Jotenkin tuntuu järjettömän vaikealta edes kuvitella kertovansa ääneen kaikista niistä asioista, joita kätken sisälleni...

Just a bloody big mess inside

Mikseivät minun vanhempani voineet saada kolmea normaalia lasta. Miksi yhden täytyi olla pelkkä epäonnistuja ja helvetillinen raunio. He ovat hyvät vanhemmat. Eivät he olisi ansainneet mitään tällaista.

Lääkäri katsoo punaisiin sumuisiin silmiini. Tuntuu, kuin hän näkisi pääni sisään tuosta vain silmien läpi. Yritän tukahduttaa kyyneleeni ajattelemalla merta. Olen käyttänyt sitä keinoa niin kauan, kuin muistan. Useimmiten se toimiikin. Niin tälläkin kertaa, mutta ilman kyyneliäkin lääkäri näkee, millainen raunio minä olen.
Hän kyselee varovasti muutamia kysymyksiä. En muista enää mitä. Enkä myöskään sitä, mitä minä niihin vastaan. Lopulta lähden huoneesta paperinippu tärisevässä kädessäni. Sairaslomatodistus viikoksi eteenpäin, selvitys lääkärin palkkiosta... Sekä viesti toimistovirkailijalle. Siinä lukee minun nimeni ja: Varataan aika psykiatrille heti. Ja lääkärini nimikirjaimet. Lukittaudun vessaan ja romahdan lattialle. En pysty enää hillitsemään kyyneleitäni vaan kaikki tulee ulos hysteerisenä itkuna.
Lopulta minun on pakko ryhdistäytyä, kuivaan kasvoni ja niistän nenäni. Kuljen käytävän läpi vastaanottoon ja ojennan paperit virkailijalle. Maksan ja saan kortin, jossa lukee, että minulle on varattu aika psykiatrin vastaanotolle ylihuomiseksi.
Ulkona soitan heti töihin, jotta pahin on tältä päivää ohi.
Kävellessäni bussille tuijotan junaraiteita. Vanhempieni pihalla lumi yltää yli polvien. Lumeenkin voi hukkua.
Sisälle päästyäni teen sen, minkä vuosikaudet olen osannut parhaiten. Ahmin.

It's a long trip alone

Kuolen tähän ahdistukseen. Myöhästyn pian. Pitäisi olla jo suihkussa ja pian bussissa. Mutta keksin vain tekosyitä viivytellä vielä hetken. Tekisi mieli vain käpertyä sängyn nurkkaan ja nukkua seuraavaan päivään. Mutta en voi. Liikaa velvollisuuksia.
Sitäpaitsi lupasin äidille, että menen sinne lääkäriin. Enkä halua rikkoa äidille antamiani lupauksia. Hän on tehnyt niin paljon minun eteeni. Mutta lääkäripelkoni tekee minut hulluksi. En tiedä, mitä minun kuuluu siellä kertoa. Jos kerronkin liian vähän. Tai liikaa. Mtä sitten tapahtuu?

Eilinen oli sitten kunnon boostauspäivä. Karkkeja en onneksi montaa syönyt, mutta illalla sitten kalaa ja perunoita + suklaahippukeksejä, patonkia, sämpylän, sipsejä, suklaakakkua ja jäätelöä. Yök. Ja tänään aamulla vielä ahdistuksissani lisää. Minun ei tehnyt edes mieli niitä, mutta stressi pakottaa minut ahmimaan. Ja vatsa vihoittelee, kun ei halua ottaa vastaan kaikkea tuota paskaa.

Ei kai auta, kuin ottaa aamun rauhoittavat ja lähteä.

Can you pull me out of this sleepless night...

En pysty nukkumaan. Lasken vain väheneviä tunteja aamuun ja siihen, että pitää lähteä lääkäriin. Kyllä minua väsyttää ja varmaan nukahtaisin, jos pukisin yöpaidan ja menisin sänkyyn. Mutten halua. En pysty. Nukahtaminen tuntuu liian vaaralliselta. En ole valmis aamuun. En ole valmis mihinkään, mutta vuorokausi on jo vaihtunut ajat sitten ja aamu vyöryy koko ajan lähemmäksi. Entä jos tulen hulluksi? Entä jos menetän kontrollin?

Olimme katsomassa siis Harry Potterin siskoni kanssa. Se oli hyvä, mutta pelottava ja surullinen. Ja Emma Watson oli uskomattoman kaunis. Olisinpa yhtä kaunis, kuin hän.

Can't find the way cause the way is gone

Vaikea aamu. Paino 53.2 (ainut hyvä asia!). Aamiainen ei meinaa mennä alas. Olen nyt kohta viikon syönyt väkisin joka aamu aamiaista (vain siksi, että aineenvaihdunta käynnistyisi), mutta silti se on yhtä vaikeaa joka aamu. Tottuuko elimistöni ikinä aamiaiseen. Olen niin kauan skipannut sen tai syönyt vasta 11-12 välillä, kun ei edes enää ole käytännössä aamu...
Ulkona on hirveä lumimyrsky. Ja minä kun ajattelin tehdä koiran kanssa vielä kunnon lenkin, ennen kun äiti tulee hakemaan sen hoitoon ja minä lähden siskon kanssa elokuviin. Enkä ehdi salillekaan tänään, joten pakko tehdä jotain! Odotan nyt hetken, että jos lumisade vähän laantuisi ja lähden sitten lenkille. Minusta viis, mutta koira palelee niin helposti, että siitä minä olen huolissani.
Ja taas on pää kipeä. Ja sen lisäksi vatsalihakset ja kyljet. Ja jalat. No, tuntee ainakin tehneensä jotain eilen salilla!

Tavallaan ahdistaa elokuviin meneminen. Tiedän kyllä, että tästä päivästä tulee joka tapauksessa boostauspäivä, koska mennään illalla vielä porukoille ja äiti tekee ruokaa, eli en kehtaa olla syömättä. Tuntuu vain, että kaikki tuollaiset leffasyömiset ovat ihan turhia kaloreita. Mutta siskoni tuntee minut kuitenkin sen verran hyvin, että todellakin ihmettelee, jos en osta mitään namia leffaan. Yritän kuitenkin minimalisoida vahingot ja EN osta yhtään suklaata ja jos mahdollista niin VAIN kovia karkkeja VÄHÄN, koska niiden syöminen kestää kauemmin. Huomenna on pakko mennä salille, kunhan olen selviytynyt sinne lääkäriin ensin. Olen siitä jo nyt paniikissa, vaikka lupasin itselleni etten mieti sitä vielä...

No, eipä tuo pyry näytä minnekään laantuvan, joten ei kai auta muu kuin pakkautua toppavaatteisiin ja lähteä tuulta päin.

Time is running, it's running away

Oikeasti pieni ahdistus iskee pian. Jouluun on alle 20 päivää ja paino nyt 53.8. Eli 1.8 kg vielä pitää pystyä pudottamaan lyhyessä ajassa. Sen on pakko onnistua. Haluaisin edes yhdessä asiassa onnistua tänäkin vuonna, vaikka aika kauhea vuosi onkin ollut. Kaikki positiivinen tänä kuluvana vuonna on varmaankin liittynyt joko asuntooni tai koiraan...

Pitää vaan pitää ateriat pieninä (ja ehkä pienentää vielä..?) ja jatkaa liikkumista. Eilen oli hyvä päivä liikuntojen osalta. Tein aamulla ja illalla koiran kanssa meidän vakkari tunnin lenkin (johon meni illalla tosin vain 50 min, koska mentiin niin reipasta tahtia!) ja sen lisäksi kävin iltapäivällä salilla, missä juoksin 5 km ja treenasin vatsat ja kyljet. Minulla on nyt sittenkin 10 kerran kortin sijaan kuukauden kortti, koska se oli halvempi ja ajattelin, että voin sitten käydä useammin ja treenata lyhyemmän ajan, eikä tule sellainen olo, että heitän rahaa hukkaan.
Onneksi tuolla salilla ei käy hirveästi ihmisiä, koska minua ahdistaa jos laitteisiin tarvitsee jonottaa. Itse asiassa tuolla on ihan erillinen huone lämmittelylaitteille, mikä on tosi hyvä, koska juostessakin on kivempi katsoa telkkaria, kuin jotain ähiseviä bodareita...
Mutta mikä ihme siinä on, että kun joulu lähestyy niin herkkuja tungetaan väkisin ovista ja ikkunoista. Siellä salilla oli eilenkin aulassa jättikokoinen kulho täynnä pipareita, pähkinöitä ja suklaata "tuomaan joulumieltä"! Minun joulumieleni tulee tasan sillä hetkellä, kun vaaka ilmoittaa painon olevan 51.9! Toisaalta ne herkut siellä salilla on hyviä lisäämään itsekuria, koska en ikinä kehtaisi siellä ruveta niitä napostelemaan!

Äidin mielestä minun pitäisi hakea lisää sairaslomaa. Hän varmaan pelkää uutta kohtausta. Minulla on ollut pari päivää ihan ok olo. Tosin unohtelen valtavasti asioita ja "unohdun" joka paikkaan. Saatan olla suihkussa yli puoli tuntia tajuamatta lainkaan ajan kulua ja välillä koiran kanssa lenkiltä tullessani en muista lenkistä mitään. En muista mikä päivä on tai mitä toissapäivänä tapahtui. Lisäksi nukun joka yö vähintään 9 tuntia ja juon sen lisäksi jo nyt ihan liikaa kofeiinia, mutta olen silti koko ajan väsynyt. Mikään määrä unta ei tunnu riittävän.

Onneksi lääkäri on vasta tiistaina aamulla. Tiistaista tulee hirveä päivä, koska panikoin jo nyt sekä lääkäriä, että töihin soittamista. Mutta yritän olla ajattelematta asiaa ennen kuin vasta huomenna illalla.
Huomisesta tulee varmaankin boostauspäivä. Menen siskon kanssa elokuviin ja sitten porukoille syömään. Mutta tänään pienillä kaloreilla ja tiistaina sitten taas. Nyt lenkille ja vähän myöhemmin salille.

No matter how many breaths that you took but still couldn't breathe

Ranne särkee ja kirvelee. En uskalla mennä lääkäriin sen kanssa. Mitään hyviä uutisia en kuitenkaan saisi. Joko kuulisin saaneeni verenmyrkytyksen tai sitten ihan vain kysymystulvan. Mistä nämä jäljet ovat tulleet?! En tiedä. En muista tarkalleen, mitä silloin tapahtui...

Olen jo valmiiksi ihan säikkynä ja näen harhoja, eikä asiaa auta yhtään se että juon yhdeksältä illalla energiajuomaa vain siksi, että "teki mieli ja se vie ruokahalun". Tänään syöty kahden kananmunan munakas ja pieni jugurtti + muutama mansikka. Ja valehtelisin, jos väittäisin etten ole tyytyväinen. Liikunnatkin ok; kaksi 45 minuutin reipasta lenkkiä koiran kanssa ja sen lisäksi pari tuntia kävelyä kaupungilla. Ja huomenna pääsen pitkästä aikaa salille. Yritän mennä heti aamupäivällä, toivottavasti silloin ei ole vielä paljon muita ihmisiä.

Olen haaveillut koko päivän, että pääsisin Oopperaan katsomaan balettia. Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas. Mutta tuskin pääsen. Liput ovat hirveän kalliit. Joutuisin menemään yksin, koska ei kukaan lähtisi sinne kanssani. Ja itkisin kuitenkin koko esityksen ajan...

Ketään ei voi tuntea kokonaan, ketään ei voi viedä mukanaan

Eilen äiti antoi minun lähteä omaan kotiini. Sillä ehdolla, etten jätä vastaamatta hänen puheluihinsa. Ja olenkin paljon rauhallisempi nyt. Yritän olla ajattelematta ensi viikkoa. Jos menen töihin, menen tiistaina. Jos en mene töihin minun on pakko mennä lääkäriin maanantaina, tai viimeistään tiistaina aamulla.

Minulla on koiran takia huono omatunto koko ajan. Se on minulle kaikista tärkein asia, joten vaikka olisin kuinka väsynyt huolehdin kyllä koiran lenkit ja muut. Silti pelkään, että koira aistii huonon oloni ja huolestuu. Yritän keksiä sille mahdollisimman paljon kivaa tekemistä, ettei se murehtisi. Ja myös minun oloni paranee, kun näen koiran iloisena.

Tänään menen ostamaan salille kortin. Ostan 10 kerran kortin, joten ei ole paniikkia käydä joka päivä jos ei jaksakaan. Ja aion käydä sellaiseen aikaan, kun siellä ei ole muita...

Minulle jää kertomus, joka muistuttaa elämääni

Tänään on ollut vähän parempi päivä. Kai. Eilisestä sen sijaan en muista mitään. En ole varma, olinko lääkärissä eilen vai toissapäivänä. Vai onko siitä ehkä vielä pidempi aika.

Olen vain nukkunut ja ottanut lääkkeeni ja sitten syönyt, kuin en olisi koskaan ruokaa nähnytkään. Olen lihava ja epäonnistunut. En edes muista millaista normaali elämä on. Tai sitä, onko minulla ikinä edes ollut sellaista.

Ranteeni näyttää ja tuntuu kamalalta. On hyvä ajatella jälkeenpäin kuinka typerää ranteiden raapiminen vereslihalle onkaan. Pelkkä käden taivuttaminen saa minut vaikeroimaan. Enkä kehtaa mennä minnekään, missä joku saattaa nähdä arpeni. Minua ahdistaa jo nyt ensi tiistai, kun pitäisi mennä töihin. Vai haenko vain lisää sairaslomaa. Mutta minua ahdistaa mennä myös lääkäriin. Ja onko töihin meneminen sen jälkeen yhtään helpompaa? En tiedä mitä tekisin...

Minulle jää kertomus
joka muistuttaa elämääni
minulle jää ylleni satanut puiden pöly
minulle jää salaisuus
jota en kertonut kenellekään
minulle jää unet, joissa peurat puhuvat

Minä en koskaan saa tätä kylmää loppumaan

Isä tarttuu käteeni, joka lepää velttona sohvalla pääni yläpuolella.
-Lähdetään.

Kävellessäni hatarin askelin autolle muistan yhtäkkiä sen illan, kun pakkasin Ahvenanmaan luokkaretkeä varten kuudennella luokalla. Äiti tiesi, että jotain on vialla. Isä mittasi verensokerini ja se oli yli 30. En pystynyt lopettamaan itkua, kun minut puoliväkisin raahattiin autoon ja sairaalaan. Minulla todettiin diabetes. Sinä iltana jalkaani laitettiin kahle, joka seuraa minua hautaan saakka.

Muistin tänään ensimmäistä kertaa tuon illan. Sillä tänään minusta tuntui samalta. En voi lopettaa itkemistä, vaikka yritän siirtää ajatukseni kuluvasta hetkestä minne tahansa muualle.Äiti hokee, että kaikki on hyvin, vaikka tietää itsekin ettei asia niin ole. Lääkäri kutsuu minua sukunimellä ja seuraan äitiä sisälle huoneeseen. En kättele lääkäriä. En edes katso häneen. En missään vaiheessa edes vilkaise hänen kasvojaan, sillä pelkään hänen saavan jotakin selville pelkästä katseestani. En suostu nostamaan sumuisia silmiäni lattiasta tai riisumaan edes takkiani. Sitä paitsi hän saattaisi huomata sotkuiset ranteeni. Se voisi olla viimeinen tekoni.
Äiti hoitaa puhumisen. Lääkäri koittaa saada minut vastaamaan edes muutamaan yksinkertaiseen kysymykseen, mutten pysty lähestulkoon edes hengittämään. Pelkään, että romahdan jos päästän äännähdyksenkin. Kuin huojuisi kuilun reunalla ja pienikin tuulenvire voi saada horjahtamaan rotkoon.
Lääkäri kirjoittaa sairaslomaa. 7 päivää. Voi tulla hakemaan lisää jos siltä tuntuu. Lääkereseptejä. Rauhoittavia. Paniikkikohtaukseen jotakin toista. En jaksa keskittyä sanoihin, hänen äänensä soljuu vain pääni läpi ja tekee kipeää. Kuulen sanoja sieltä täältä. Psykiatri.. terapia...
Voidaanko me nyt vaan lähteä?

Vuosi sitten sain silloin tällöin lieviä paniikkikohtauksia. Sain reseptin masennuslääkkeisiin, mutten lopulta uskaltanut ottaa niitä haittavaikutusten pelossa.
Tänään minulla oli pahin paniikkikohtaus, mitä koskaan on ollut.
Olin aamusta saakka hirvittävän uupunut. Herään tuntia myöhemmin, kuin alunperin piti. En vain jaksanut nousta. Onneksi olin yötä porukoilla, niin äiti vei koiran ulos. Koko aamu meni ihan sumussa. Lopulta raahauduin suihkuun. Olin sielläkin liian kauan. Sormenpäitä kirveli. Melkein jokaisen sormen päässä on halkeama. Se johtuu vitamiinien puutteesta, työpaikkani ilmastoinnista ja lämmityksestä varmaan pakkasestakin. En minä tiedä edes. Mutta kaikki mitä teen sormilla sattuu. Meikkaaminen, voiteen levittäminen, hiusten peseminen. Ja kaikki vie niin kauan aikaa. Yhtäkkiä kello on ihan liian paljon ja tukka on märkä. En ehdi bussiin, jos jään kuivaamaan hiukset, mutten voi lähteä töihin hiukset märkänä. Ihan tyhmä asia, mutta tunnen kuinka maailma romahtaa jalkojeni alta. Valtava ahdistus, joka kuristaa kurkkuani ja saa kyyneleet silmiini. En tiedä mitä tehdä. En voi jäädä, mutten voi lähteä. Ja jos jään minun on soitettava töihin ja valehdeltava, enkä pysty siihen. Olisi pitänyt soittaa jo monta tuntia sitten. Enkä minä ylipäänsä pysty soittamaan.
Yhtäkkiä en saa enää henkeä. Tärisen ja yritän haukkoa happea, mutta olo vain pahenee. Itkuni on hysteeristä, enkä pysty lopettamaan. Silmissä sumenee ja vajoan kylpyhuoneen lattialle. Raavin ranteeni kirveleville naarmuille.
Onneksi äiti on kotona. Jos äiti ei olisi ollut kotona olisin varmasti lopulta menettänyt tajuni. En kyennyt yhtään hallitsemaan tilannetta.
Äiti soittaa työpaikalleni. En tiedä mitä hän heille kertoo, mutten välitä. Pelkkä ajatus töihin soittamisesta saa hengitykseni katkeilemaan uudestaan. En tiedä voinko edes mennä enää töihin. Pelkään katseita ja kysymyksiä. Aikuisen ihmisen äiti ei soita hänen puolestaan töihin.

Lääkärin jälkeen äiti vie minut autoon isän kanssa siksi aikaa, kun hakee apteekista lääkkeeni. Minusta tuntuu, että isä ei pysty tuntemaan oloaan hyväksi seurassani enää. Hän selkeästi pelkää romahduksiani, koska ei tiedä miten toimisi. Mutta ei se ole hänen vikansa, ei hän tee mitään väärin.

Come fly with me, let's fly, let's fly away

Tänään minun oli lopulta laitettava toinenkin patteri päälle. Yritän säästää lämmityksessä, koska ei minun kotonani varmaankaan oikeasti edes ole kylmä. Minä vain olen se, jolla ei kierrä veri ja joka palelee. Minulla oli eilen farkkujen päällä collegehousut ja kahden paidan päällä paksu villatakki ja jalassa lampaanvillatossut, mutta silti minä palelin. Eikä kyse ole siitä, etten minä söisi. Tuntuu enemmänkin, että syön koko ajan liikaa. Eilen söin viisi kevätrullaa, jauhelihakeittoa, punajuurisalaattia, tomaatteja, suolakurkkuja ja kaksi lakua. Ei mikään laihduttajan ruokavalio. Lisäksi jätin aamulla syömättä ja söin iltapainotteisesti eli ihan väärin.

Katsoiko kukaan, kun Yleltä tuli joku päivä se Prisma: Laihduttamisen lyhyt oppimäärä. Sen voi katsoa vielä 4 päivää tuolta Yle Areenalta, jos jäi väliin. Se oli oikeastaan mielenkiintoinen, vaikka kyllä suurin osa asioista oli aika tuttuja. Tuon ohjelman myötä päätin kuitenkin ryhtyä syömään aamiaista ja nimenomaan proteiinipitoista aamiaista. Koska teen vuorotyötä, ei lounastauko ole koskaan samaan aikaan joka päivä ja joskus kun lopulta pääsee syömään on jo niin kova nälkä, että jos ei olisi ostanut lounasta valmiiksi niin ryntäisin varmaan vaan kaupan karkkihyllylle. Tuossa dokumentissa testattiin, että millainen aamiainen pitää nälkää kauiten poissa ja vastaus oli proteiinipitoinen aamiainen. Niimpä tein tänään aamiaiseksi munakkaan kahdesta munasta, tomaateista, suolakurkuista ja basilikasta. Katsotaan miten käy.
Tänään on kyllä normaalista poikkeava päivä, koska on vapaapäiväni ja menen äidin kanssa iltapäivällä ELMA- ja Kädentaito-messuille. Ja sen jälkeen keskustaan etsimään uutta talvitakkia. Olen päättänyt, että nyt hankin kunnon talvitakin, sellaisen jolla pärjää kovassakin pakkasessa ja joka kestää monta vuotta. Olen siis valmis satsaamaan siihen vähän enemmän rahaakin... Mutta joka tapauksessa, koska vietän koko iltapäivän äitini seurassa hän varmasti jossakin vaiheessa vaatii, että menemme syömään tai kahville. Toivottavasti ensimmäinen vaihtoehto, koska silloin voin valita pelkkää salaattia. Kahvila tarkoittaa sitä, että äiti haluaa ostaa meille molemmille jotkut "hrkulliset suklaakakkupalat" tai joulutortut tms. Enkä voi olla äidin seurassa syömättä mitään. Hän alkaisi heti kyselemään ja ihmettelemään.

Kohta pitää lähteä koiran kanssa ulos. Nykyään kestää melkein 15 minuuttia, että olemme molemmat valmiita lähtemään. Kun täytyy pakata sekä koira, että itsensä toppavaatteisiin että tarkenisi... Huh. Mutta kyllä kunnon talvi on silti aina yhtä ihana.

Empty Hand

I don't have the reflection,
Of anybody checking their face,
In the shade of my glasses,
One way ticket on the fast train,
And I'm solo all the way.

I could maybe read a novel,
To push away the trouble,
That sits in the pit of my tummy,
But I know that it will find me,
When I finish the last page.

An empty hand I wave goodbye,
I feel a tickle in my eye.

No I'll never, sever any time,
Tired of the journey,
No hand held in mine,
No I'll never, sever any time,
Tired of the journey,
No hand held in mine.

Will I always feel it more,
On a day when there's a storm,
Or a raincloud, so dangerous and lonely,
No one ever told me,
That the darkness is my fault.

And I'm looking out the window,
And losing both my dimples,
As they enter the ends of my smile,
'Cause I am a thousand miles,
From the place I need to go.

And empty hand I wave goodbye,
I feel a tickle in my eye.

No I'll never, sever any time,
Tired of the journey,
No hand held in mine,
No I'll never, sever any time,
Tired of the journey,
No hand held in mine.

It's not fair to leave a mess behind

Siis voisikohan minin elämässäni aina välillä olla edes pari normaalia päivää putkeen. Sellaista päivää, jolloin ei tapahtuisi mitään katastrofaalista ja voisin tuntea, että olen samanlainen kuin muut sen sijaan, että tunnen olevani kävelevä katastrofi.

Heräsin ihan ajoissa (kuudelta). Mittasin verensokerin, 3.2. Mahtavaa. Ja yllättäin koko kämpässä ei mitään syötävää, ainakaan sellaista missä olisi tippaakaan sokeria, paitsi sokeripalat suoraan paketista, 10 kcal kpl. En tiedä montako söin, mutta liikaa kuitenkin. Verensokeri nousi, mutta vatsa ei tykännyt pelkästä valkoisesta sokerista tyhjässä vatsassa... Maha meni ihan sekaisin, enkä lopulta voinut lähteä töihin. Oikeasti olen pian suuressa suosiossa työpaikallani, kun olen jo nyt ollut niin monta kertaa poissa!

No, raahauduin viemään roskat ulos ja kun palasin takaisin en saanut enää ovea kiinni. Siis se ei mene lukkoon, vaan kun sen vetää kiinni se aukeaa itsestään hetken kuluttua! Oikeasti mitä tänään vielä ehtii tapahtua, ennen kuin päivä on ohi?! Ei olisi pitänyt edes nousta sängystä! Isä tulee nyt katsomaan ovea ja jos hän ei osaa tehdä sille mitään pitää soittaa vielä huoltoyhtiöönkin. Nyt ovi on köytettynä kiinni koiran hihnasta naulakkoon, jotta se ei valuisi auki. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa...

Ainut ilon aihe tänään on laskeva paino, tänään 53,9. Raksi ruutuun. Onneksi ei tee mieli syödä mitään... Ja miten JÄÄSSÄ ihminen voi oikeasti olla, huh.

I don't know where we going, I don't know who we are

Miten voi väsyttää niin paljon aina vaan? Nytkin pitäisi tehdä vaikka mitä, mutta jumitan vain koneella ja kohta on mentävä nukkumaan, jotta jaksaa taas aamulla nousta töihin. Tuntuu, etten työpäivinä ehdi tehdä muuta, kuin viedä koiraa ja olla töissä... Mutta totta se kai onkin... Pakko kuitenkin ainakin tiskata ja viedä roskat, ennen nukkumaanmenoa... Ällöttää, kun kämppä näyttää kaatopaikalta.

Ja mitenkäs ne neljä pientä ateriaa... Ei ole näkynyt. Tänään syöty elovena-keksi, vähän rosollia ja siinä se. Sitten pari energiajuomaa, sokeritonta mehukeittoa ja hyvää päivää-sitrusjuoma. Kalorit alle 300. En vain ole jaksanut syödä, eikä oikein ole tehnyt edes mieli mitään. Tiedän, että leikin taas tulella, tämä päättyy luultavasti ahmimiseen. Mutta en jaksa ajatella syömistä, tajuan vasta kotiin tultuani, etten käynyt kaupassa eikä kotona ole mitään ruokaa. Ja vähän vapaa-aikani haluan olla koiran kanssa. Eli koiran kanssa tehty tänään kaksi tunnin lenkkiä, sen lisäksi kävelty bussille ja illalla bussilta kotiin (n. 3km).

Voi että tekisi mieli jo askarrella joulukortteja ja kaikkea. Mutta vielä ei ole aikaa. Haluan käyttää niihin aikaa ja rakkautta, mikä tavallaan on ehkä tyhmää, koska lähetän joka vuosi ehkä 20 joulukorttia ja saan itse 3. Mutta minä teen joulukortteja itseni takia, rakastan niiden askartelua ja sitä antamisen iloa, ja jossain sisimmässäni toivon, että niiden saajat tuntevat piston sydämessään, kun unohtivat minut jälleen kerran joulukorttilistaltaan. Vähän surullista kuitenkin...

Let it snow, let it snow, let it snow!

Ihanaa, kun sataa lunta! Vaikka tuo lumi onkin aika märkää nyt, mutta minä jaksan uskoa, että ilma pian pakastuu.
Käytiin koiran kanssa tarpomassa tunnin lenkki. Kului varmaan puolet enemmän kaloreita, kuin normaalisti tuolla lenkillä, koska eihän siellä mitään oltu vielä aurattu. Kumisaappaissa sitten lumessa joutui kahlaamaan. Mutta en minä valita, se oli hyvää treeniä.
Paino tänään 54,3. Olisi jo alle 54, olen niin malttamaton...

Nukun ihan älyttömästi nykyään, siis jos vain se on mahdollista. Nyt olen ollut muutaman päivän vapaalla (tai sairaslomalla) ja nukkunut joka yö jotain 10-11 tuntia. Enkä siltikään tunne itseäni yhtään pirteämmäksi. Eilenkin olisi tehnyt mieli nukkua vielä päiväunet. Olen ihan parissa päivässä kääntänyt unirytmin ihan päälaelleen, menen nukkumaan yhdeltä yöllä ja nukun puoleen päivään. Huomenna pitäisi taas raahautua töihin, onneksi vasta 11, mutta silti. Lauantaina pitää olla kahdeksalta töissä. Miten ikinä selviän sinne siihen aikaan?!

Nyt keitän vähän puuroa, vaikkei oikeastaan tee vielä edes mieli syödä. Mutta suunnittelin, että syön joka päivä neljä pientä ateriaa. Ja kello on tosiaan jo kaksi, enkä ole syönyt vielä yhtäkään ateriaa... Ei tee oikeasti kovin hyvää skipata aterioita, koska mitä enemmän skippaa niitä, sitä helpommin ahmii. Kai. No, ehkä tämän päivän tavoite on kolme pientä ateriaa... Jostain se on aloitettava. Kalorit näin ollen pitäisi olla tänään 500 luokkaa.

Kuulostaa ehkä säälittävältä, mutta minun kaksi suosikkipäivääni viikossa ovat keskiviikko ja torstai. Ja vain siksi, että keskiviikkona tulee Greyn anatomia ja torstaina Dieetit vaihtoon. Minä en odota viikonloppuja, koska minulla on yleensä viikonloput töitä ja toiseksi, ne ovat yleensä syömisten kanssa vaikeimpia. Minä odotan näitä kahta tv-sarjaa. En katso paljon telkkaria, koska en halua koukuttua mihinkään tv-sarjaan. En kuitenkaan vuorotyön takia pysyisi niissä kärryillä. Mutta nuo kaksi on sellaisia ohjelmia, mitä en voi jättää väliin. Oikeasti en tiedä, mitä teen sitten kun nuo jäävät tauolle tai loppuvat kokonaan...

Ihanaa, katsoin juuri forecalta, että huomenna pitäisi olla -5 pakkasta ja sitten vaan kylmenee. Ainut vaan, että olen jo nyt ihan hypotermiassa koko ajan, kotonakin villasukat ja paksu villatakki päällä. Mutta mieluummin -10 pakkasta, kuin loskaa ja räntää...

Aleksanterinkadun joulukatu avataan muuten ensi lauantaina ja minä olen töissä! Se on niin ihana perinne käydä katsomassa sitä kulkuetta ja nyt en pääse...

Inside the heart of every man, There is so much to understand

Taitaa olla taas aika miettiä tätä tilannetta ja pohtia, mitä pitäisi muuttaa.
Tänään ei todellakaan pitänyt olla mikään punnituspäivä, mutta en vain voinut olla tarkistamatta painoa aamulla. Paino oli laskenut! 54,8. Siis laskenut maanantaista, jolloin se oli yli 55 ja en ole sen jälkeen muuta tehnyt kuin syönyt, syönyt ja syönyt! Pakko johtua ketoosista, mutta ainakin nyt on taas boostattu oikein olan takaa.

Minun on pakko lopettaa nyt tämä hiilarikammoilu. Pelkään hiilareita siksi, että pelkään niiden laukaisevan ahmimiskohtauksen. No, näköjään ahmimiskohtaus laukeaa ilman hiilareitakin, joten voin kai ihan hyvin taas kokeilla niiden syömistä. On kuitenkin eri asia syödä vaikka pari perunaa (75 kcal), kuin vaikka pizza, joka kaloreilta vastaa 15 perunaa... Aionkin nyt (yrittää) opetella syömään vähän normaalimpaa ruokaa, mutta pieniä annoksia, jotta kokonaiskalorit jää yhä alle 800 joka päivä.
Ja yritän myös opetella juomaan vettä enemmän. En oikein pidä veden mausta, jäävesi menee jotenkin, mutta jos on yhtään haaleaa, niin ei tule mitään. Täytyy ostaa varmaan jotain sokeritonta mehua ja juoda sitä tositosi laimeana.
Ja sitten kerran viikossa pidän herkkupäivän, jolloin saan ostaa mitä tekee mieli... Ja jos olen menossa käymään porukoilla, pidän sinä samana päivänä sen herkkupäivän, koska johan tässä on opittu, että siellä on mahdotonta syödä terveellisesti... Enkä halua, että äiti joko huolestuu siitä, etten syö tai sitten loukkaantuu, kun en syö hänen tekemiään/varaamiaan ruokia.

Vapaapäivien liikunnat sujuu hyvin. Teen vähintään kaksi kertaa tunnin lenkin, usein toinen kokonaan tai osittain juosten. Työpäivät on sitten asia erikseen. Töissä sentään tulee aika paljon käveltyä, mutta ei siinä nyt niin paljon ehdi kuluttaa. Jos en mene aamuun, ehdin tehdä kunnon lenkin aamulla ja sitten lyhyemmän illalla. Aamuvuorojen jälkeen olen yleensä niin väsynyt, etten illalla jaksa enää kahta pitkää lenkkiä, vaan yleensä teen yhden pitkän ja sitten myöhemmin menen vain koirapuistoon tai heittämään kentälle palloa koiralle. Parempi kai sekin, kuin ei mitään... Ja voinhan sitten aina vapaapäivinä tsempata.
Joka tapauksessa aion tehdä nyt joka päivä 150 vatsalihasta, vaikken muuta lihaskuntoa sitten ehtisi. 150 ei ole kovin paljon, mutta viikossa siitä tulee ihan ok määrä ja muutenkin taas sekin parempi kuin ei mitään... Minun on vain ihan pakko ryhtyä tekemään läskimahani eteen jotain. Huomasin tänään, että jalkani ovat kaventuneet vähän, samoin posket eivät ole enää niin pulleat. Mutta vatsa...
Kohta alan säästämään jotain rasvaimua varten...

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Kalorit yht. 513 ja liikuttu kaksi reipasta kävelylenkkiä koiran kanssa + 3 kilsaa palauttamaan leffat Makuuniin ja mitä nyt kaupungilla tuli käveltyä paikasta toiseen. Kohta vielä päivän vatsalihakset ja sitten voi mennä hyvillä mielin nukkumaan. Lisää tällaisia päiviä, kiitos.

Go back to the start, Go back to the start, Go back to the start

Great! Kolme päivää, kolme kertaa ahmimiskohtaus. Kylläpä elämä taas näyttää kauneimmat puolensa. Tällaista ei olekaan ollut pitkään, pitkään aikaan. Joku aika sitten jo hetken luulin, että näistä täysin hallitsemattomista kohtauksista ollaan kokonaan päästy, mutta mitä vielä!

Nyt lähden koiran kanssa tunniksi kävelemään. Ahmimiskohtauksen jälkeen liikunta vaan tuntuu niin turhalta. Ihan kuin jotain muka olisi vielä pelastettavissa...

So close, so far, i'm lost in time

En pysty elämään tällaista elämää. Mutta en tiedä mitä minun sitten pitäisi tehdä. Tuntuu, ettei elämällä ole minulle mitään annettavaa, tai päinvastoin minulla sille.

Tämä viikko on taas alkanut niin huonosti, kuin vaan mahdollista. Sunnuntaina olin porukoilla, missä meni ihan hyvin niin kauan, kunnes daim-kakku kannettiin esiin. Söin sitä ihan liikaa ja siitä lähti kierre. Iltapalaksi kotona vedin nuudeleita ja karkkia.
Olin niin paskana, etten mennyt maanantaina töihin. Miten olisin pystynyt, sellaisena epäonnistuneena valaana...
Koko maanantai sujui iltaan asti hyvin, tein pari pitkää lenkkiä, siivosin ja yritin tyhjätä päätä ja järjestää asioita, jotka olivat kotona kesken. Illalla sitten kaikki meni taas nurin. Kävin kaupassa ostamassa tarvikkeet porkkanakeittoon, plus viinirypäleitä ja fitness-patukoita. Kaikki meni hyvin, kunnes keitto oli valmis ja maistui järkyttävälle! En oikeasti ymmärrä. Olen tehnyt samaa keittoa miljoona kertaa ihan samalla tavalla, mutta nyt se oli niin kuvottavaa, etten saanut sitä kurkusta alas. No, vessanpönttöön meni se keitto. Päätin sitten ottaa viinirypäleitä, mutta nekin maistui kitkeriltä. Ja osa olikin selkeästi melkein homeessa. Ja ostin ne tuntia aikaisemmin!
Normaali ihminen olisi kai keittänyt puuron ja tyytynyt kohtaloonsa, mutta minäpä en. Tuo takaisku tuntui, kuin joku olisi lyönyt lapiolla mahaan ja olin niin raivoissani ja pettynyt. Kun turvaruoka pettää, ei millään ole enää mitään väliä. Haluaisin vain ahmia itseni kuoliaaksi. Ja sitä kai sitten yritinkin, sillä siltä istumalta vedin paketin nuudeleita ja ryntäsin kauppaan hakemaan suklaata, suolakeksejä ja fazerin piirakoita. Ja tähän päälle ateria mäkkäristä, niin voin kertoa, ettei olo ollut kuin keijukaisella. Mutta ei, en edes miettinyt oksentamista. Olen liian raukkamainen... Minä nielen kaiken ja jään odottamaan kaiken sen paskan imeytymistä selluliitiksi. Ihan tyynenä vaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Yöllä ahdisti niin paljon, etten pystynyt nukkumaan. Mutta en voinut myöskään jumpata tai mennä lenkille räjähtävän vatsan takia, pelkäsin liikaa että oksennan.
Laitoin kellon soimaan seitsemältä, jos vaikka vahingossa nukahtaisinkin. Seitsemältä soitin töihin ja kerroin että olen yhä kipeä.

Aamulla nousen täristen vaa'alle. Kaikesta paskasta huolimatta paino on noussut 300g. Se johtuu siitä, etten ole pistänyt tarpeeksi insuliinia. Elimistöni on ketoosissa, mikä on toki vaarallista, mutta toisaalta kaikki paska ei imeydy vaan menee läpi. Edes joku ilon aihe.

Toivoisin niin, että olisi joku jonka kanssa jakaa tämä ahdistus. Mutta ilman, että minun tarvitsisi sanoa tai kertoa mitään. En pysty avaamaan suutani tästä asiasta. En vain enää tiedä mitä tekisin.
Olen ollut pari viikkoa uudessa työssä ja jo nyt olen kyllästynyt siihen. Siellä ei ole tarpeeksi tekemistä, jotta se veisi ajatukseni muualle. Olen vain todennut, ettei sellaista työtä ole olemassakaan, missä minä viihtyisin. Ja en minä edes kelpaa minnekään parempiin töihin, koska en ole opiskellut. Enkä edes tiedä, mitä sitten muka opiskelisin. Miksei ole jotakuta, joka vastaisi näihin kaikkiin miljoonaan kysymykseeni puolestani???

Tällä viikolla minun pitäisi sitä paitsi mennä ilmoittautumaan kevään yo-kirjoituksiin. Se on minun viimeinen mahdollisuuteni. Muuten minusta ei koskaan tule ylioppilasta. Juuri nyt se vain tuntuu samalta yhdentekevältä paskalta, kuin kaikki muukin minun elämässäni.